lauantai 22. tammikuuta 2011

Klubilla keskiviikkona 26.1. klo 17.00 TkT Tapani Launis: TILA, AIKA JA VIRTUAALISUUS



TAPANI LAUNIS

Tila, aika ja virtuaalisuus


Arkkitehtuurin uusia tulkintoja


















Virtuaalisuus tieteenfilosofisena ja -historiallisena käsitteenä


Virtuaalisuus-käsitteen ympärille on kehittynyt kiinnostavan kokonaisvaltainen, syvällinen ja laaja-alainen, kaikkia elämän ja ympäristön ilmiöitä koskeva tarkastelutapa.

Vaikka käsite on nykyisessä muodossaan esitetty ajatuskonseptiona lähinnä postmodernistisen ajattelun yhteydessä, sen juuret voidaan katsoa ulottuvan länsimaisen kulttuurin alkulähteille asti pitkänä kulttuurisena jatkumona alkuperäiskansojen ajattelusta antiikin filosofien - erityisesti Aristoteleen - välittämänä keskiajan, renessansin, barokin ja valistuksen kautta nykyaikaan asti päätyen modernistisen ajan ilmiöiden kriittiseen postmoderniin uudelleentulkintaan ja uuden teknologian vaikutusten arviointiin nyky-yhteiskunnassa.

Käsite on tullut esille varsinkin uuden teknologian vaikutuksia arvioitaessa.

Virtuaalisuus-käsite on nykyisin kytketty kiinteästi IT-teknologiseen terminologiaan,

mutta näinkin ymmärrettynäkin se voidaan liitettää laaja-alaisempaan tieteenfilosofiseen

yhteyteen, eikä ristiriitaa käsitteen käytössä ja merkityksissä synny.

Ihmiselämä on vitaalista kehittymistä tilassa ja ajassa, historian ’topoksissa’. Sitä voi-

daan seurata sovitettuna kunkin aikakauden omaan elämänkäsitykseen ja elämänympäris-

töön, vaikkakin on löydettävissä historiallisesti arkkityyppisiä ihmiselle ominaisia evo-

luution jatkumoita. Tämä evoluutio koskee myös ihmisen suhdetta ympäristöön ja sen il-

miöihin. Tätä perinnettä tutkimalla saadaan monipuolisempia selitysmalleja ja välineitä

myös nykyajankin usein hämmentävien ja kompleksisten ilmiöiden, uuden teknologian

mahdollisuuksien ja uusien ’toposten’ tulkitsemiseen, ei ”puhtaalta pöydältä” lähtien

niinkuin modernismin alkuaikoina tapahtui , vaan evolutiivista vähittäistä kehitystä seu-

raten.

Meidän tulisi uudelleen arvioida eräiden nykyisin vaikuttavien ongelmallisten ajattelu-

konseptioiden merkitystä. Platonistis-kartesiolaisen eetoksen legitimoiman modernistisen

käsityksen mukaisesti nykyihminen on ideaalisten ja toisaalta rationalistisen tieteen to-

dentamien ilmiöiden ulkopuolinen tarkkailija. Ihminen on saanut ylivertaisena olentona

siten oikeutuksen myös hyödyntää luonnonjärjestelmää. Vitaalisen myötäelävämmän kä-

sityksen mukaan ihminen on sisällä elämän vuossa osana suurta luonnonkokonaisuutta,

josta varmaa ja lopullista eksaktia tietoa on vaikea saada. Tietämyksemme on sen varassa,

mikä meille ilmenee ja aktualisoituu, ja viime kädessä oman ruumiillisen kokemuksemme

ja vitaalisuutemme kautta ilmenneenä. Tätä ovat korostaneet Aristoteleesta lähtien

Gottfried Leibniz, David Hume, Henri Bergson, Maurice Merleau-Ponty ja myöhäisempi

Ludwig Wittgenstein. Länsimaisen tieteen rationaalis-empiirinen varmaan tietoon

perustuva aajattelutapa on vienyt vääränlaiseen itsevarmuuteen. Vastuullisempi

myötäeläminen ja ympäristön autonomisten ominaisuuksien, myös ihmisen itse luomien

artefaktien kunnioittaminen, on tärkeää eksistentiaalisen olemuksemme määrittymiselle,

ja nykyisiä maailmanlaajuisia ongelmia arvioiden jo elinehto.

Mikä on virtuaalisuus-käsitteen olemus, tausta ja kehittyminen? Länsimaisen ajattelun

filosofiset konseptiot syntyivät Välimeren ja ympäristön ”asutun puolikuun” henkisestä


ilmapiirissä ja ennenkaikkea materiaalisten edellytysten mahdollistamana kehittyvissä

kaupunkikulttuureissa (Morris, Mumford et al.), antiikin ajattelijoiden sittemmin kiteyt-

täminä konseptiona ja ajattelusuuntina. Tämän artikkelin tematiikan mukaisesti voidaan

selkeästi seurata kahta perusalinjaa, platonistista ja aristoteelista ajattelutraditiota. Jako on

sinällään yksinkertaistava ja jäykkä mutta edustaa selkeästi kahta juonnetta, jotka ovat

ikäänkuin dialektisena aisaparina kehittyneet saaden aina uusia ajoittaisia esiintulemisia.

Tämän artikkelin kannalta edustaa Platoninen juonne sitä jatkumoa, josta valistuksen ja

kartesiolaisen ajattelun myötä kehittyi eksaktin luonnontieteen muodostama modernin

teollisen yhteiskunnan perusta ja eetos. Aristoteelista juonnetta voidaan seurata kriittisenä

vastapoolina platoniselle traditiolle ja myös perustana esitetylle ja seuraavassa kuvaillulle

virtuaalisen konseptiolle ja teorialle, vaikkakaan Aristoteles filosofiassaan ei pyrkinyt eh-

dottomiin kannanottoihin.

Moderni länsimainen teollinen yhteiskunta on ajautunut useilla tavoin todennettuun

kriisiin. Myös sen perusteita , myös peruseetosta tulisi rakastella kriittisesti myös aatehis-

toriallisessa ja tieteenfilosofisessa kehyksessä. Modernin ajattelun ja modernismin

perusteiden tarkastelussa ja ”uudelleen-kirjoittamisessa” tulee jälleen kerran palata länsi-

maisen kulttuurin juurille, etsiä sieltä uusia kiinnekohtia sekä ajattelutapaa, ajattelun ”al-

kemiaa”, ja miettiä sitä ”mistä kaikki alkoi”.

On yllättävää, että modernismiin kriittisesti suhtautuneet tutkijat ovat löytäneet

yhtenäisen jatkumon nykyajattelulle, kriittisellekin dekonstruktiolle ja tieteenfilosofian

uudelleenarvioinnille varsinkin Aristoteleen ajattelusta ja hänen jälkeisestä aristoteeli-

sesta perinteestä. Virtuaalisuus-käsitteen perusteet on myös löydettävissä Aristoteleen

ajattelusta ja hänen peruskonseptioistaan.

Aristoteles yritti luoda liikkeen käsitteestä yleisen, koko luonnonjärjestelmän kattavan

konseption. Jokainen liike sisältää kolme tarpeellista peruselementtiä: käsiteparin

vastakkaisista ominaisuuksista tai tiloista, joiden välillä vastaava liike ilmenee, ja tekijän

(subjektin), joka on liikkeen taustalla ja säilyy siinä koko prosessin ajan. Jokainen ”ole-

maan tuleminen” voidaan kuvata tällä tavoin. Objekti muuttuu toiseksi olematta enää al-

kuperäinen tai myös päinvastoin. (Fysiikka, I.7-9).

Aristoteles määrittelee liikkeen ’aktuaalisuus-potentiaalisuus’-konseptin avulla. Liike

on aktualisoitumista siitä, mikä on potentiaalista (Fysiikka, III.1). Potentiaalisuuden

kehittyminen aktuaaliseksi ja liike aktualisaation prosessina, on yksi Aristoteleen filoso-

fian tärkeimmistä yhtenäisistä näkemyksistä. Se oli tarkoitettu ratkaisemaan aikaisempien

ajattelijoiden vaikeudet määritellä olemassaolon alkua, ja luonnonjärjestelmän sekä maa-

ilmankaikkeuden ykseyden suhdetta niiden moninaisiin ilmenemismuotoihin. Olioiden

potentiaalisen olomuodon suhdetta aktualisoitumiseen on selitetty olioiden sisäisen syy-

yhteyden kehittymisen avulla. Seuraavassa tulkitaan tunnetut neljä syytä tässä

kontekstissa (Fysiikka, II.3 ):


- Materiaalinen (materialis) syy, objektien luomiseen tarvittavien elementtien

määrittely.

- Vaikuttava (efficiensis) syy, tuottamistapaan liittyvä syy, minkä avulla objektit on

luotu.

- Muotoon (formalis) liittyvä syy, minkälaisena se ilmaantuu.

- Lopullinen (telos) syy, sen lopullisen olemuksen päämäärä.

(Fysiikka, II.3).


Aristoteles toi ensimmäisenä esiin potentiaalisen aktualisoitumisen ja dynaamisen te-

leologian yhtenäisenä käsitekokonaisuutena. Tuomas Akvinolainen, Gottfried Leibniz,

Henri Bergson, Martin Heidegger, Jacques Derrida ja Gilles Deleuze ovat oikeastaan vain

edelleen kehittäneet, muuntaneet ja rikastaneet näitä Aristoteleen ajattelun peruskäsitteitä,

kulloisenkin ajan mukaiseen käsitteistöön, näkemykseen ja ajattelutapaan soveltuvasti.

Esimerkiksi käsite ‘virtuaalisuus’ on selkeästi Aristoteleen ’potentiaalisuus’-käsitteen

uudelleentulkintaa ja laajennusta.

Islaminuskoinen filosofi ja tiedemies Avicenna (k.1037) oli eräs ensimmäisistä ajat-

telijoista, jotka jatkoivat keskiajalla aristoteelista traditiota. Hän kehitti ’virtuaalisuuden’

varhaisimmat määritelmät ja esitti virtuaalisuuden käsitteen soveltamismahdollisuuksia

kiinteiden hahmojen maailman selittämisyrityksisssä. Hän erotti mitat (quantitas dimen-

sionalis), pituuden, leveyden ja syvyyden, määrittelemättömästä mittamaailmasta (quanti-

tas virtualis). Hän kielsi pelkän aineen ottamisen erityiseksi ennalta-asetetuksi ominaisuu-

deksi. Avicennan ’quantitas virtualis’ ei ole määrällinen arvo, vaan kokemus, josta ihmi-

nen ymmärtää oman ruumiillisen hahmonsa, ja myös tajuamansa tarkasteltavan aineen

luonteen. ’Quantitas virtualis’ esittää ulottuvan hahmon sellaisena kuin se virtuaalisesta

ilmaantuu ja koordinoi vaihtuvat mitalliset laajuudet (Châtelet, 1997).

Keskiaikainen loogikko Duns Scotus (k.1308) loi termille useita sen traditionaalisia si-

vumerkityksiä. Latinankielinen käsitte ’virtualiter’ toimi hänen todellisuusteoriansa kes-

kipisteenä. Hänen mukaansa jonkin asian käsite ei sisällä empiirisiä ominaisuuksia for-

maalisesti (ikään kuin asiasta voisi saada tietoa erillään empiirisistä havainnoista), vaan

’virtualiter’ eli virtuaalisesti. Vaikka meidän olisi tukeuduttava omiin kokemuksiimme

paljastaaksemme jonkin asian ominaisuudet, todellinen asia sisältää jo lukuisat empiiriset

ominaisuutensa ykseytenä, vaikkakin virtuaalisesti. Scotus käytti termiä ’virtuaalinen’ vä-

littäjänä muodollisesti yhtenäisen todellisuuden, sekä sekavien ja sekalaisten kokemus-

temme välillä (Heim, 1993, suom. 1995, 253).

Aristoteleen ajattelun peruskonseptiot, teleologia, liike ja potentiaalisuuden aktuali-

soituminen, ”liikutetun” muuttuminen uuteen muotoon, ovat edelleen käyttökelpoisia

konseptioita. Ne ilmenevät modernismin valtakauden jälkeisen ajan ajattelijoilla virik-

keitä antavina ja usein kommentoituina. Nykyinen tieteellinen käsitteistö on lainannut

paljon Aristoteleen määrittelyistä, usein tietämättään ja usein tietoisesti. Liike on

olemassa olevan potentiaalisen voiman aktualisoitumaa, sen olemassaoloa

potentiaalisesti. Liike, Aristoteleen mukaan, on potentiaalisen muodon aktualisoitumisen

prosessin ilmenemistä. Sitä ei voi supistaa pelkäksi muodon liikkeeksi ja muutokseksi

kohti korkeampaa muotoa, sillä supistettaessa pelkäksi aktiksi se tukahdutetaan samalla

välittömästi. ”Liikkeen tulee tyydyttyä potentiaalisesta suhteesta, sillä jokainen liike on

aina uuden liikkeen siemen“ (Châtelet, 1997).

Aristoteelinen perinne jatkuu yhä varsinkin postmodernin ajan ajattelijoiden teemojen

kehittelyssä, tosin uudelleen tulkittuna esimerkiksi Derridan dekonstruktiossa ja Bergso-

nin ja Deleuzen virtuaalisuus-käsitteen yhteydessä. Derridan mukaan aristoteelisen

potentiaalisuuden ja aktuaalisen yhteyttä ei voi suoraan soveltaa virtuaalisuus-käsitteen

yhteyteen. Hänen mukaansa virtuaalisuutta ei ole enää mahdollista asettaa vastakohdaksi

aktuaalisen todellisuuden kanssa, klassisen, pääasiallisesti aristoteelisen filosofian mukai-

sesti. Virtuaalisuus yltää nyt suoraan tapahtuvan ilmiön ytimeen ja jättää siihen jäljen it-

sestään (Derrida, 1994).


Virtuaalisen teoria


Pitkän historian omaavan ’virtuaalisuus’-käsitteen ympärille syntyi 1900-luvun valta-

virtauksia kontrastoiden tieteenfilosofinen konseptio ’virtuaalisen teoria’, erityisesti Henri

Bergsonin ajatteluun pohjautuen ja Gilles Deleuzen myöhemmin edelleen kehittämänä.

Bergsonin ja Deleuzen ’virtuaalisen teorian’ mukaisesti virtuaalisuudesta aktualisoituu,

ilmaantuu, kristallisoituu mieltämämme todellisuus, tilassa ja ajassa, ihmiselle

ominaisella vitaalisella avalla kaikessa runsaudessaan ja moninaisuudessaan, ja on ihmi-

sen vitaalin kokemistavan mukainen elämän ja ympäristön hahmottumisprosessi. Kyse

on prosessista, jonka avulla todellisuutemme jäsentyy ja aktualisoituu tajunnalliselle il-

maantumisen, läsnäolon immanentille tasolle kokemuksellisena ykseytenä. Menneisyys,

nykyisyys ja tulevaisuuden mahdollisuudet

ilmaantuvat samanaikaisesti toisiaan

täydentäen ja tukien, kokemuksellisen ajan kestoissa. Menneisyys saa voimaa

nykyisyydessä ja tulevaisuus hetkittäin uusia suuntia. Prosessi on jatkuvasti uuttaluova ja

uusiutuu aina virtuaalisuuden kautta saaden uuden ilmitulemisensa. Ilmiöiden

aktualisoituminen tapahtuu aina virtuaalisen kautta dynaamisesti, ei-deterministisesti ja

luovasti uusiutuen. Aktualisoituneesta todellisesta ei koskaan seuraa toinen aktualisaatio,

vaan se uusiutuu aina virtuaalisuuden kautta saaden uutta voimaa ja vaikuttaen uusiin

virtuaalisuuden mahdollisuuksiin .

Virtuaalisuuden aktualisaation dynaamista kokonaisuutta, tilaa ja aikaa, ei voi erottaa

erillisiksi ilmiöiksi. Deleuzen mukaan niiden erillisiä ontologioita ei tule etsiä, eikä niitä

tule selittää myöskään yhtenäisten formaalien ideaaliteorioiden mukaisesti. Jos

Bergsonin ja Deleuzen ajattelu saa laajempaa hyväksymistä, myös klassinen filosofian

epistemologinen jatkumo saa uuden tulkinnan: tietämyksen, syntymisen ja kehittymisen

käsitteet voidaan yhdistää yhdeksi yleiseksi virtuaalisuuden teoriaksi. Deleuze yhdistää

siten virtuaalisen ja aktualisoituvan käsitteet koskemaan filosofian perusrakenteita ko-

konaisuudessa ja luo samalla virtuaalisuuden ”metafilosofiaa”.

Deleuzen kiteytti ajattelunsa ja ’virtuaalisen’ konseptin myöhäisimmissä kirjoituksis-

saan. Hänen määrittelemänsä virtuaalisuuden konsepti puolestaan periytyi Henri Bergso-

nilta. Kirjassaan ’Dialogues’, postuumissa kirjoituksessaan ’The Actual and the Virtual’,

Deleuze toteaa: ”Filosofia on moninaisuuksien teoriaa. Jokainen moninaisuus pitää sisäl-

lään aktuaaliset elementit ja virtuaaliset elementit. Ei ole olemassa puhtaasti aktuaalista

objektia. Jokainen aktualisoituma ympäröi itsensä virtuaalisten kuvien sumulla. Tämä

sumu nousee enemmän tai vähemmän vuorovaikutussuhteessa olevista ympyränkehistä,

joissa virtuaaliset kuvat ovat sijaitsevat, ja joissa ne toimivat" (Deleuze, 1997).

Deleuze jatkaa edelleen: “Immanentti taso sisältää sekä virtuaalisen että sen aktuali-

soitumisen, eikä niiden kahden välillä ole rajaa. Aktualisoituma on tulos tai tuote, aktuali-

saation objekti, mutta ainoa subjekti jälkimmäisestä on virtuaalinen. Aktualisaatio kuuluu

virtuaaliselle. Virtuaalisuuden aktualisoituminen on singulariteetti, jossa aktuaalinen it-

sessään on itsenäisesti liittyneenä. Aktuaalinen putoaa tasolta kuin hedelmä, ja on samalla

suhteessa siihen tasoon, joka muuntaa objektin takaisin subjektiksi”.

Virtuaalisuuden aktualisoituminen voidaan kuvata ja havainnollistaa vertauskuvallisen

metafyysisen ’topoksen’ avulla. Deleuze on edellä esittänyt kuvauksen ”virtuaalisesta su-

musta” ja sen organisoitumisesta "virtuaalisuuden kehiin" sekä ”immanentista tasosta”,


ja jatkaa: ”Aktuaalisen ja virtuaalisen suhde yhdistyy aina kehään, kahdella tavalla:

ajoittain aktuaalinen viittaa virtualisuuteen isommissa kehissä, niinkuin se viittaa

muihinkin ilmiöihin, joissa virtuaalinen on aktualisoituneena, ja toisissa tapauksissa taas

aktuaalinen viittaa virtuaaliseen omana virtuaalisuutenaan pienimmissä ympyränkehissä,

joissa virtuaalisuus kristallisoituu aktuaalisen kanssa. Immanentti taso sisältää

aktualisaation suhteessa virtuaalisuuden toisten tekijöiden kanssa sekä sisältää myös sen

aktualisoituneen tekijän, jonka kanssa virtuaalisuus suorittaa vaihtumisliikettä. Missään

tapauksessa ei aktuaalisuuden ja virtuaalisuuden suhde voi tulla esiin kahden

aktualisoituman välillä. Aktualisoitumat pitävät jo sisällään yhteen liittyneet yksilöt,

määrätyt pisteet, kun taas aktuaalisen ja virtuaalisen suhde muodostaa yksilöitymisen,

individuaation, aktualisoitumana, singularisaation tiettyjen pisteiden avulla, jotka voi

määritellä kullakin tasolla” (Deleuze, 1997).

Deleuze käsittelee aktualisaatioprosessin dynaamisen kehittymisen differentiaatiota,

eroja, aktualisoitumisen tapahtumasyklejä seuraavasti: “...mutta kaikissa tapauksissa, ak-

tuaalisen ja virtuaalisen eroavaisuus vastaa kaikkein perustavinta laatua olevaa ajan ja-

kautumaa, kun se etenee, differentioi se itsensä kahden suuren polun kautta: tehdäkseen

nykyisen ohimeneväksi ja säilyttääkseen menneen. Nykyisyys on muuntuva tieto mitat-

tuna jatkuvalla ajalla ja se on myös ennalta oletettu liike yhteen suuntaan: nykyisyys ohit-

taa niin paljon kuin aikaa on kulutettu. Ohivirtaava nykyisyys määrittelee aktuaalisen.

Mutta virtuaalinen, osaltaan, ilmenee ajassa, joka on pienempi kuin se, mikä mittaa mini-

miliikkeen yhteen suuntaan. Siksi virtuaalinen on ohimenevä, ”efemeraalinen” ja tilapäi-

nen. Virtuaalisessa on myös mennyt säilytettynä, koska tämä tilapäisyys ei lakkaa seuraa-

vassa 'pienimmässä' aikajaksossa, joka taas viittaa jo takaisin suunnan muutokseen. Aika,

joka on pienempi kuin pienin ajateltavissa oleva aikajakso yhteen suuntaan, on myöskin

pisin aika, pitempi kuin maksimaalinen ajateltavissa oleva aikajakso kaikkiin suuntiin”.

Ja edelleen yhteenvedon omaisesti: “Ajan kaksi aspektia, ohikiitävän nykyisyyden

aktuaalinen kuva ja virtuaalinen kuva menneestä säilyttäen itsensä, eroavat

aktualisoitumisessa, vieläpä vaikka niillä on kuva ei-kiinnitetyissä rajoissa, ja etenevät

kristallisaation vaihtumistapahtuman pisteeseen, jossa ne ovat näkymättömiä, kukin

ottaen toistensa roolin” (Deleuze, 1997).

Virtuaalinen tarvitsee aktuaalisuuden erottuakseen ja differentiodakseen, erottaakseen

itsensä, edetessään jakautumisen ja epäjärjestyksen kautta, muuttuessaan äkillisesti

aktualisaation moodiin, joka muuntaa tämän virtuaalisuuden toisiksi ennalta näkemättö-

miksi tai siihen sisältymättömällä tavalla. Elizabeth Groszia tulkiten, virtuaalisuus kehit-

tyy evoluution periaatteella. Se toimii tuottamalla erityisyyksiä, jotka eivät ole ennalta

nähtävissä, ja kuitenkin jollain tavoin generoituvat virtuaalisista materiaaleista ('geeneistä'

tai siemenistä). Virtuaalinen on tuottamisen ympäristö. Se toimii toisin kuin sen suunni-

telma tai piirustus, suunnittelun ja tahdon ohi. Virtuaalisella on voimaa vaikuttaa

mahdollisuuksien yli, sillä on kyky luoda innovaatioita ennalta määräämättömillä

hyppäyksillä, jotka virtuaalinen tuo aktuaalisuuteen. Aktuaalisuuden kapasiteetti on olla

enemmän kuin itsensä, tulla muuksi kuin siksi, millä tavalla se on aina toiminut. Aktuaali-

suus on differentiaatio, eroavaisuus, joka, samalla kun se on virtuaalisuuden pyörittämä,

voi ainoastaan aktualisoida itsensä. Tämän se tekee vaikutuksella aineeseen ja esineisiin,

muutoksina ja prosesseina, ja siten esteinä, joidenka kautta se tuottaa itsensä aina muuna

kuin sen virtuaalisuus, aina uutena, singulaarisena ja uniikkina, ainutlaatuisena (Grosz,

1997).


Bergsonin, ja Deleuzen jatkamaan virtuaalisuuden käsitteistöön liittyy olennaisesti

keston, duraation, tilallis-temporaalisen menneisyyden ja nykyisyyden sekä tulevan mah-

dollisuuksien ykseys. Elizabeth Grosz on luonnehtinut keston olemusta seuraavanlaisesti.

Kesto sisältää konseptuaalisessa sisällössään seuraavia ominaisuuksia:

-Epätasaisuus, heterogeenisyys, yhteensovittaminen ja laajeneminen, sovellettuna ai-

kaan, jota voidaan kuvata yksityiskohtaisella tarkkuudella eli tiivistetyn kaavamaisuuden

tilassa.

-Differenssi, eriytyneisyys ja moninaisuus ilmenevät siten, että jokaisella hetkellä on

oma kestonsa, jokaisella tapahtumalla oma esiintulemisensa. Nämä kestot eivät ole kui-

tenkaan koskaan yksinkertaisesti erotettuja tai itsensä sisältäviä, vaan aina risteävät

toisten kestojen kanssa. Yksilön toiminnan kesto voi olla vuorovaikutussuhteessa

materiaalien ja objektien kanssa, joidenka kanssa tehdään työtä ja osallistutaan

jonkinlaiseen ”mega-duraatioon”, ylikestoon, maailman kestoon, joka esiintuo ne

vertailukelpoisten ja toisiinsa kytkeytyvien kestojen ja esiintulemisten verkostossa tai

kudoksessa.

-Simultaanisuutta kuvaa menneen yhteisoleminen nykyisyydessä, nykyisyyden oletta-

minen menneen aktualisoitumaksi, kahdenlaisen ajan yhteisoleminen, yksi jähmettynyt ja

virtuaalinen, toinen dynaaminen ja aktuaalinen. Nämä kaksi keston laatua ovat

vähentämättömiä, jakamattomia differenssissään, erossaan, mennyt on nykyisyyttä

nykyisyydessä, jossa se oli.

-Sukkessiota vastaavat seuraavuus, seuraukset menneestä nykyisyyteen ja tulevaisuu-

teen. Kukin näistä on välttämättä osallistunut toistensa funktioihin, ei deterministisesti,

mikä mahdollistaa tulevaisuuden olemassaolon ja mahdollistaa menneen tehollisuuden,

mutta joka nykyisyyden ja mennen erisuuntaisuuden avulla ja tulevaisuuden nykyisyy-

destä, kytkee yhteen menneisyyden ja tulevaisuuden sekä virtuaalisena että produktii-

visena, ilman esiintulemista nykyisyyden kautta ja ilman nykyisyyden mediaatiota, väli-

tystä.

Bergsonin temporaalisen nykyisyyden ja menneisyyden tilallinen rinnakkaiseläminen

on yhteenkietoutunut suhde, olemassaoloa yhdessä ja tilallisesti samanaikasena ilmiönä,

eron ja jakautuneisuuden määrittelemänä. Jos kaksi ajan tyyppiä elää rinnakkain, toinen

virtuaalisena (menneisyys) ja toinen aktuaalisena (nykyisyys), ja niiden rinnakkaiselo on

kummankin toimintaan välttämätöntä, on ehkä olemassa tilallinen korrelaatio tähän ei-

riippuvaan ajalliseen jatkuvuuteen, Bergsonin paradoksaalisen ajatuksen mukaan,

nykyisyyden ja menneisyyden samanaikaisuudesta. Tila mahdollistaa samanaikaisuudet ja

rinnakkain elävät suhteet ja määrittää tilallisuuden seurannaisuuden, sukkession, moni-

naisten suhteiden rinnakkainelämisen avulla: tila tilan tasoina itsessään ja tilat sisälty-

neenä muihin; tilat, jotka voivat toimia nykyisyyden virtualiteetteina. Tässä yhteydessä

virtuaalisen tilan käsite on ratkaisevan tärkeä (Grosz, 1997).

Virtuaalisen teoriaan voi näin liittyä myös ”virtuaalisuuden aika”, menneisyyden, ny-

kyisyyden ja tulevaisuuden ykseys. Näin voidaan historiallisuus-käsitettä tulkita ja ”kir-

joittaa” postmodernissa hengessä uudelleen. John Rajchman on todennut virtuaalisen ajan

konseptiosta: “Deleuzen mukaan Michel Foucault toi tällaisen ajan tunnon historiantut-

kimukseen”...”Tällä tavoin Foucault meni historiallisen tutkimuksen ytimeen. Tämän De-

leuze näki ajan synteesinä, missä menneisyys tulee ei-ennaltamäärätysti, nykyisyys ko-

keellisesti ja ei-ajallisesti, ja tulevaisuus tuntemattomasti, ja jota voitaisi kutsua 'virtuaali-

suuden ajaksi' ” (Rajchman, 1997).


Bergsonia tulkiten, todellisuus välittyy ihmiselle syvästi vitaalisella ja

elämälähtöisellä, luontevalla tavalla. Siten loogisesti ja teoreettisesti kirkkaat ontologiat

jäävät usein oman diskurssinsa vangiksi vailla yleisempää merkitystä ja tarvetta.

Todellisuuden ontologinen olemus voidaan määritellä Deleuzen tapaan ’meta-

ontologiaksi’, virtuaalisuuden kokonaisontologiaksi. Virtuaalisuus on silloin kaikkeuden,

moninaisuuden ja kokonaisuuden vyöhyke, joka ilmenee ja aktualisoituu tilan ja ajan

modaliteetissa eri tavoillaan, ei staattisena ”Jumalan valtakuntana”, esimerkiksi

skolastisen tulkinnan mukaisesti, vaan sekä kokonaisuutena että osiltaan lomittuneena,

dynaamisesti, luovasti aktualisaatioprosessin avulla dynaamisesti muuntuvana.

Virtuaalisuus on avoin vyöhyke, jonka voi löytää enemmän tai vähemmän jokaiselta

elämän alueelta ja kaikista sen muodoista ja jossa uuden kehittyminen voi tapahtua.

Mikä on virtuaalisuuden suhde aikaan? Rajchmanin tulkitsemana Deleuze ajatteli, että

me olemme tulleet mielenkiintoiseen vaiheeseen, jossa ei ole ajateltavissa, että asiat ilme-

nevät ajassa, vaan aika ilmenee asioissa. Aika, joka on siten lakannut olemasta lineaarista

ja edes kaareutuvaa, on tullut ei-määritellyksi ja kompleksiseksi. Näin on luotu kehykset

myös Bergsonin määrittelemän 'virtuaalisen ajan' ongelmalle (Rajchman, 1997). Bergson

etsi tilaliselle ilmenemiselle myös paradoksaalisen selitystavan: Tila on ulottuvuutta

ajassa , aika ei ilmene spatiaalisesti tilassa.

Alliezin mukaan Deleuze kokosi yhteen kaiken bergsonisminsa, kun hän toi esille

alkuasetelman ”aktuaalinen ja virtuaalinen” ja myös määritelmän: ”filosofia on multipli-

siteettien, moninaisuuksien teoriaa”. Tässä Deleuze sanoo sen, mikä on oleellista: ”im-

manentille tasolle voidaan yltää ainoastaan, jos virtuaaliselle on mahdollistettu täysi to-

dellisuus, jossa sen aktualisaatio on riippuvaisena ja mukana, ja differentiaatio sisältyy

aktuaalisuuteen (määriteltyinä ’funktioina’, sellaisina, että aktuaalinen on tulos tai tuote,

aktualisoitumisen objekti, mutta ainoa subjekti on virtuaalinen) ja ’de jure’ subjekti, ja

niin kauan kuin se tekee itsestään elävän, elämän singulariteettien kantajana” (Alliez,

1997).Edellistä bergsoniaanis-deleuziaanista virtuaalisuus-aktuaalisuuskonseptia voi ver-

rata tavallaan myös Heideggerin myöhäisempien kirjoitusten ”sulkeutuneisuudesta avau-

tuminen” käsiteyhteyteeen.

Gilles Deleuze yritti läpi uransa ja kaikilla filosofiansa tasoilla löytää virtuaalisuuden

ontologiaa. Tämä esiintyi jatkuvana juonteena Deleuzen tutkimuksissa Henri Bergsonista,

1950-luvun puolestavälistä lähtien aina viimeisiin postuumisti julkaistuihin teksteihin

asti, esimerkiksi kirjoituksessa 'L'actuel et virtuel' (The Actual and the Virtual,

1997).Virtuaalisuuden ontologia kokonaisuudessaan johtaa väistämättä pohdintoihin

yleisten ja perinteisten ontologioiden yhdistymisestä. Deleuze esittää koko filosofian

peruskäsitteiden virtualisaation ja samalla postmoderniin henkeen filosofian ontologian

uudelleenkirjoittamisen (tai kokonaan hylkäämisen). Eric Alliez toteaa: ”Kaikki näyttää

tapahtuneen siten, niinkuin Deleuze olisi alkanut laajentaa Bergsonin Albert Einstein-

kritiikkiä kaikkeen nykyaikaiseen filosofiaan, kantilaiseen ja hegeliläiseen, dialektiseen ja

fenomenologiseen. Kritiikki koskee sekaannusta aktuaalisen ja virtuaalisen käsitteiden

ymmärtämisessä, matemaattisen logiikan voimakkaasta vaikutuksesta ja ajan käsitteen

ontologisen ongelman ratkaisuyrityksistä. Koska Deleuzen filosofian ainoa subjekti on

virtuaalinen, sitä voi myös yhtä hyvin kutsua "olemaantulemisen filosofiaksi", immanens-

siksi, ilmaantumisen ja läsnäolon tapahtumaksi, jossa virtuaalinen sallii kaikkien käsittei-

den tulevan osoitetuksi itselleen yhtä hyvin kuin toisilleen.


Tästä voi Alliezin mukaan tehdä johtopäätökset Deleuzen ajattelusta kokonaisuudessaan

ja edelleen yleisen ontologian mahdollisuudesta: ”Deleuzen virtuaalinen-aktuaalinen

käsitteiden avulla luomasta ajattelutavasta on syntynyt filosofia, jonka perustana ja läh-

teenä on bergsonismin avulla luotu ontologia, joka on yhdellä iskulla kadottanut dialekti-

sen, fenomenologisen ja lingvistisen luonteensa. Nykyisyyden filosofia, vihdoinkin?”


Arkkitehtuurin ”tila, aika ja virtuaalisuus”


Virtuaalisuus-käsite on ilmaantunut nykyajan yleiseen käsitteistöön itsestään ja ilman

erityisiä määrittelyjä, ja on saanut jo useita vakiintuneita merkityksiä. IT-teknologian ja

verkottuneen mediakulttuurin piirissä puhutaan virtuaalisista, immersiivisistä

keinotekoisista maailmoista ja interaktiivisesta etävaikuttamisestä. Virtuaaliteknologisia

sovellutuksia käytetään tieteellisessä tutkimuksessa ja käytännön sovellutuksissa,

esimerkiksi opetustoiminnassa, teknisten alojen mallintamisessa ja lääketieteessä.

Käytännön

soveltamismahdollisuudet

tuntuvat

nykyisin

lähes

rajattomilta.

Virtuaaliteknologisia sovellutuksia käytetään arkkitehtonisenkin suunnittelun ja

suunnitelmien esittämisen apuvälineenä.

On mielenkiintoista seurata, laajeneeko tämä virtuaalisuuden ”teknologinen” diskurssi,

sovelletaanko virtuaalisen käsitettä ja teoriaa länsimaisessa kulttuurisessa kehyksessä

samalla tavoin kuin muita postmoderneja konseptioita. Arkkitehtuuri on kulttuurin

ilmenemismuodoista pysyvintä ja kokoaa piiriinsä kaikki varsinkin visuaalisen kulttuurin

ilmentymät, ja on toiminut ikäänkuin laboratorioympäristönä modernismin jälkeisessä

etsinnässä. Modernismin valtakauden jälkeen on juuri arkkitehtuurin alueella toteutettu

pysyvimmät tunnuspiirteet postmoderneista poleemisista teeseistä. Mainittakoon

eklektinen historiallisia tyylejä lainaileva arkkitehtuurin postmodernismi, ja perinteisiä,

myös modernistisia muotoja rikkova dekonstruktio.

Tämän artikkelin teemojen mukaisesti ”virtuaalisuus”-käsite on otettu laaja-alaisena ja

syvällisenä uutena arkkitehtuuriteoreettisena tarkastelutapana ja peruskäsitteenä varsinkin

arkkitehtonisen tilan määrittelyssä. Siten uudelleenarvioidaan sekä laajennetaan

modernistisen ja nykyisen arkkitehtuuriajattelun perusteita. Virtuaalisen teoriaa soveltaen

voidaan tämän laajennetun arkkitehtuurikäsityksen tilallisen ajattelun perustaksi

muodostaa ‘tila, aika ja virtuaalisuus’-käsiteykseys, joka kuvaa tilallis-ajallista virtuaali-

suuden aktualisoitumisprosessia, ihmisen olemisen ja elämisen eksistentiaalinen dimen-

siota rakennetussa ympäristössä. Arkkitehtoninen tila ilmenee meille loputtomasti luo-

valla tavalla muuntuvana ei-deterministisenä aistiemme organisoimana tulemisena ja il-

maantumisena. Tilallis-ajalliseen, virtuaalisuudesta aktualisoituvaan arkkitehtuurin ko-

kemiseen liittyy myös aina ajallista syvyyttä: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus yh-

dessä ja joka hetki ilmaantuvana.

Arkkitehtonisen tilan olemuksen arvioinnissa otetaan huomioon ihmisen perimmäinen

kompleksinen ja kokonaisvaltainen tapa kokea elämisympäristöään (mm. Langer). Näin

laajennetaan myös modernistisen platonistis-kartesiolaisen geometrisen ihannetilan

määrittelyä. Ihminen kokee virtuaalisuudesta aktualisoituvaa tilan ja ajan ilmenemistä

arkkitehtonisessa tilassa dynaamisesti alati uudistuvana ja moni-ilmeisenä, mutta

kuitenkin paikkaan, topokseen kiinnittyneenä. Näin voidaan välttää myös usein

esiintyneet ääritulkinnat: platonistis-kartesiolainen geometrinen ideaalitilan tulkinta ja


toisaalta myös pelkistetty fenomenologinen tulkinta neutraalista arkkitehtonisesta tilasta

pelkästään kokemuksien heijastuspintana. ‘Tila, aika ja virtuaalisuus’-ykseys antaa

mahdollisuuden arkkitehtonisten ympäristöjen ja objektien ominaisuuksien sekä

merkityssisältöjen laajempialaisempaan ja monipuolisempaan huomioonottamiseen.


Arkkitehtoninen artefakti voi olla selkeästi autonominen olio, jolla saattaa olla voi-

makkaatkin ominaispiirteet ja merkityssisältö, ’genius loci’-ominaisuus, ja jonka olemas-

saololle tulee antaa oikeutus uutta ympäristöä suunniteltaessa. Jo perinteisen määrittelyn

mukaan genius loci ilmenee paikoissa, topoksissa ja ympäristöissä, arkkitehtonisissa ko-

konaisuuksissa, rakennuksissa ja rakenteissa (Norberg-Schulz et al.) sekä niiden

muodostamissa verkoistoissa, väylissä ja solmukohdissa (Lynch) . Edellä esitetyn vir-

tuaalisuuden aktualisoitumisprosessin määrittelyn mukaisesti, immanentille läsnäolon, il-

maantumisen, tasolle esiintulleet oliot ovat samanarvoisia, konkretiasta tai ontologisesta

selkeydestään riippumatta, ja voivat myös saada omaehtoista sisältöä, autonomisia omi-

naisuuksia ja hahmottua, sieluttua. Mikä tahansa miellettävissä ja määriteltävissä oleva

kokemus-entiteetti voi sieluuntua omana ilmaantuneena hahmonaan. Siten tila-entiteetillä

voi olla hyvinkin voimakkaasti vaikuttava genius loci, ja tila-olion voi silloin täysin legi-

tiimisti antaa sieluttua. Karsten Harries on käyttänyt termiä ’tila puhuu’ (space speaks)

(Harries, 1984) soveltaen ilmeisesti Heideggerin käsitystä siitä, että ihminen ei puhu

subjektina kieltä, vaan ”kieli puhuu”.

Virtuaalisuuden konseptio ihmistä ympäröivästä maailmasta ja sen ilmenemisestä,

myös tämän tutkimuksen mukainen ‘tila, aika ja virtuaalisuus’-ykseys, muistuttaa hyvin

paljon alkuperäis- ja luonnonkansojen tapaa ymmärtää elinympäristön kokonaisuutta.

Ympäristön henkistyneet ja spirituaaliset ominaisuudet yhdistyivät luontevalla tavalla

fyysiseen konkretiaan. Aborigineilla edusti toiseutta ihmistä edeltäneen ’unikansan’

jatkuva läsnäolo ja kaikki heidän asuttamansa ja ilmentämänsä luonnonelementit

sellaisenaan. Unikansa oli läsnä vuorissa, vesistöissä ja muissa luonnonympäristön

erityisissä paikoissa. Tarut, myytit ja henkiolennot asuvat ja aktualisoituvat hyvinkin

läsnäolevasti alkuperäiskansojen kokemuspiiriin, lomittuen joka hetki nykyisyyteen,

arkielämän ympäristön kokemiseen ja paikkojen ominaisuuksien määrittelyyn (Morphy

1998). Tila ja aika, menneisyys ja nykyisyys, olivat näin yhdistyneenä singulaariseksi

kokonaisuudeksi, ’uniajaksi’. Vanhoissa alkuperäiskulttuureissa on asuinympäristöllä ja

kotipiirin rakennuksilla ollut voimakas merkityssisältö, karaktääri, hahmo, aura, joka oli

otettava huomioon ja sovitettava ihmisen toimintoihin. Antiikin ajan ihminen kuvitteli,

että kotiympäristössä, asuinpaikassa ja asuinrakennuksessa asui ’genius loci’, paikan

henki. Pohjoisissa ja suomalaisissa muinaisissa uskomuksissa oli rakennuksilla ja

pihapiirillä haltiat, joita tuli kunnioittaa ja jotka tuli jatkuvasti ottaa huomioon (mm.

Haavio, Harva, Kemppinen, Paulaharju ja Siikala)

Arkkitehtoninen tila liittyy näin luontevasti ihmisen kokemisympäristöön elementtinä,

jolla on selkeästi artefaktina paikka ja sijainti, mutta joka on myös kiinnityspintana ih-

mismielen generoimiin rajattomiin aktualisoitumisiin ’virtuaalisuudesta’. Tilallinen ob-

jekti on aina merkityksellinen, ja siten myös tavallaan substantiaalinen, hahmottuu muo-

tona. Tyhjää ideaalitilaa, eikä myöskään senmukaista arkkitehtonista tilaa, ole olemassa

(vrt. myös Aristoteleen määrittely).

Arkkitehtoninen artefakti, paikka, topos ja tila voidaan näin liittää luontevalla tavalla

osaksi ympäristön ja luonnon kokonaisjärjestelmää. Tasapainoinen kehitys edellyttää


kuitenkin sitä, että ihmisen suhtautuu elinympäristöönsä, myös ihmisen itse luomaan elin-

ympäristöön, myötäelävällä tavalla sitä kunnioittaen ja siitä huoltapitäen (Heidegger et

al.). Näin korjaantuu myös kartesiolainen valistusajan käsitys modernista ihmisestä

luonnon

ulkopuolisena

omnipotenttina

subjekti-tarkkailijana

ja

samalla

luonnonjärjestelmän hyväksikäyttäjänä.

Arkkitehtonista tilaa voidaan hyvän suunnittelun avulla rikastaa ja monipuolistaa tie-

toisesti, antaa sille mahdollisuudet entistä monipuolisempiin hamottumisiin, sisältöihin ja

merkityksiin sekä ajalliseen syvyyteen. Modernistista tyhjän tilan käsitettä voidaan tulkita

laajemmin ja luoda arkkitehtoniselle tilalle uutta henkeä ja sisältöä. Arkkitehtonista tilaa

voidaan rikastaa merkityksellistämällä sitä, sekä antamalla sille ihmisen vitaalisen

kokemistavan mukaista monipuolisempaa sisältöä ja elämyksellistä immersiivisyyttä.

Näin mahdollistuu myös ihmisen terveellä tavalla ”läsnäoleva”, myötäelävä

suhtautuminen ympäristöön ja sen elementteihin

Kaikki ympäristön muutokset ja rakentaminen edellyttävät sen kokonaishahmon ja

osien, objektien ja niiden osa-objektien luonteen huomioonottamista. Modernismin valta-

kaudella tämä joko unohtui tai sitten uutta rakennettiin asenteellisesti vanhaa tuhoten,

moderniuden tai muiden ajalle ominaisten teesien perusteella. Ympäristömme

virikkeisyyden, monimuotoisuuden ja ajallisen kudelman köyhtyminen aiheuttaa ennalta

arvaamattomia seurauksia. On usein todettu, että siteiden katkeaminen menneisyyteen

aiheuttaa mentaalisia ongelmia ihmiselle (Lorenzer et al.). Tämän tutkimuksen

virtuaalisuus-käsitteen valossa voidaan todeta, että virtuaaliselle on annettava tarpeelliset

aktualisoitumismahdollisuudet kokemusmaailmassamme. Ympäristön, arkkitehtuurin,

rakennusten ja muiden ympäristön objektien kokemismaailma on oltava monipuolinen ja

kokonaisvaltainen, muutoin elämämme typistyy ja häiriintyy

Modernismin valtakauden aikana annettiin julistuksia, joissa korostettiin modernin

arkkitehtuurin universaalia yhdenmukaisuutta ja arkkitehtonisen ilmeen samankaltai-

suutta. Rakennettu ympäristö miellettiin modernin teollisen yhteiskunnan rationaaliseksi

tuotteeksi,

”asumiskoneeksi”

(varhaisempi

Le

Corbursier).

Varsinkin

myöhäismodernismin, ”kansainvälisen arkkitehtuurin” doktriineissa paikan erityistä

merkitystä vähäteltiin. Nykyarkkitehtuurin diskurssin piirissä on kuitenkin esiintynyt

jatkuvasti kannanottoja ja varoituksia, joidenka mukaan paikan merkitys tulee ottaa

huomioon arkkitehtonisessa suunnittelussa. Erityisesti Siegfried Giedion pyrki tuomaan

paikalliset olosuhteet ja erityispiirteet huomioonottavaa regionaalista arkkiteh-

tuurinäkemystä modernismin piiriin jo modernismin huippuaikoina ennen ja jälkeen toi-

sen maailmansodan (silloisen arkkitehtuurikeskutelun merkittävimmän foorumin CIA-

M:in kongressin sihteerinä ja avainhenkilönä), siinä kuitenkin onnistumatta. Kenneth

Frampton esitti samansuuntaisesti ’kriittisen regionalismin’ (Critical Regionalism) käsit-

teen. Hänen mukaansa moderni arkkitehtuuri voi kohota funktionaalis-tekniseltä (archi-

tectonic) tasolta arkkitehtonisesti (architectural) korkealaatuiseksi taideteokseksi, silti

huomioonottamalla ajan tekniset mahdollisuudet ja toteuttamisen yleiset edellytykset.

Yhtenä tärkeänä tekijänä hänen ajattelussaan oli paikallisten erityispiirteiden huomioon-

otto.

Siegfried Giedion sanoo sattuvasti ja myös optimistisesti: ”Kaikki puhe organi-

soinnista ja suunnittelusta on turhaa, jos emme ensin luo ihmistä kokonaisuutena,

ajattelutavaltaan ja tunteiltaan yhteen koottuna. Me olemme vieläkin kulttuurimme

testausvaiheessa. Eksistenssimme on uhattuna. Mutta samaan aikaan on paljastumassa


uudenlaista aktiviteettiä ja lähestymistapoja, jotka kehittyvät itsenäisinä kullakin tasolla,

ja edustavat merkityksellistä yleistä kehitystä ajattelussamme ja tuntemuksissamme.

Näyttää siltä, että tiedostamattomasti ja omien näkyvissä olevien mahdollisuuksiensa

ulkopuolella, aikakautemme on lähestymässä korjausprosessia ja parantumista tästä

fataalista sairaudesta” (Giedion, 1967, 880).

Arkkitehtuuri, rakentaminen ja ympäristön hallinta ymmärretään silloin uutta luovana

elastisena ja elämälähtöisenä vitaalisena prosessina, virtuaalisuudesta aktualisoituvan to-

dellisuuden uudelleensuuntaamisen tapana, ja myös prosessina, jossa menneisyys on val-

jastettu arkkitehtuurin voimavaraksi, ”reversiibeliksi” takaisinkutsuttavaksi varannoksi.

Edelläesitetty ”virtuaalisen teoria”, menneen, nykyisyyden ja tulevaisuuden samanaikai-

suus voidaan viedä analogisesti myös arkkitehtuurin käsitteistöön. Silloin tunnemme

kuuluvamme oman henkilöhistoriamme ja ympäristömme historialliseen ja ajalliseen jat-

kumoon sekä myös saamme ohjeita ja vihjeitä tulevan kehityksen ohjaamista varten. Ra-

kennetussa ympäristössämme tulee aina olla viitteet menneisyyteen ja siinä tulee olla his-

toriallista syvyyttä, viestejä kuvaamaan ympäristön merkitystä ajassa. Tämä usein unoh-

dettiin tai hyljättiin modernismin valtakauden aikana tuhoisin seurauksin (Frampton et

al.). Kokemisympäristössämme tulee olla ajallisia viestejä ja syvyyttä, jotta säilyttäi-

simme identiteettimme ja mentaalisen terveytemme (Lorenzer, Norberg-Schulz et al.).

Nykytilanteen ymmärtämiseksi, tulee arkkitehtuurin peruskäsitteiden, kuten paikan, to-

poksen ja tilan historiallista kehittymistä seurata kautta aikojen. Näin voidaan selvittää

nykykäsitteistön mukaisen arkkitehtonisen tilan synty ja sen liittyminen uuteen dynaami-

seen maailmankuvaan sekä kompleksiseen uuden teknologian sävyttämään elämänympä-

ristöömme. Modernismin paradigmaa tulee analysoida ja sen ongelmallisia kysymyksiä,

erityisesti arkkitehtuurin osa-alueella tulee ”uudelleenkirjoittaa”. Samalla voidaan jatkaa

ehjää ja pitkää kaupunkirakentamisen ja arkkitehtuurin historiallista perinnettä, sen teo-

rianmuodostusta ja aatteellista jatkumoa, modernistiseen ja post-modernistiseen

ajatteluun johtavaa monipolveilevaa tietä, ja siitä vielä eteenpäin esimerkiksi tämän

artikkelin tematiikan mukaisen virtuaalisuus-käsitteen avulla. Modernismin

arkkitehtoniseen tilakäsitteeseen ”puhalletaan” näin uutta henkeä ja sisältöä.

Näin aukeaa mahdollisuus ottaa mukaan historiallinen tarkastelu uudella tavalla, tuoda

esiin ihmisen arkkityyppiset ’topoksen’ ominaisuudet: muinaisen paikan ja tilan henkis-

tymisen, sekä toisaalta myös kaikkein loogis-rationaalisimmat valistuksen ja

modernismin tulkinnat, ja viimekädessä myös nykyiset uuden teknologian sekä median

luomat immateriaaliset topokset. Samoin taataan mahdollisuus myös pohdintoihin

"toiseuden" tilasta, ’atopoksesta’, virtuaalisuuden mahdollisuudesta, joka ei vielä ole

aktualisoitunut tajuntaamme tai pysyvät piilossa (vrt. Kauppinen 2000).

Arkkitehtoninen luomistyö ja ympäristön muodonanto tähtäävät tilalliseen

hahmotukseen, paikallistuneena ajan jatkumossa, ja virtuaalisuuden aktualisoitumis-

prosessina. Aktualisoitumisprosessi on jatkuvasti uutta synnyttävää ja luovaa sekä elas-

tista, Deleuzen yleistä virtuaalisuuskäsitettä soveltaen. Rakennetun ympäristön kehittämi-

nen on tämän prosessin uuttaluovan ja innovatiivisen, intentionaalisen toiminnan tulosta.

Näin ymmärtäen arkkitehtuuri on ‘tila, aika ja virtuaalisuus’-ykseyden eräs voimakas

ilmaantumismuoto, konkreettinen ja usein dramaattinen ilmiö, aiheuttaen myös useim-

miten pysyvän muutoksen elämis- ja kokemisympäristössämme. Arkkitehtuurin keino-

valikoiman avulla aktualisoituvat elämämme eräät kiinteimmät ja pysyvimmät puitteet,

vaikkakin arkkitehtoninen tila kokemistapahtumana, ajallisena kokemuksena ja ak-


tualisoituneena, on hyvin kompleksinen, monimuotoinen ja monimutkainen, kerroksittai-

nen, polveileva, elävä ja dynaaminen; materiaalisen kiinteyden paradoksaalinen ykseys

dynaamisen elastisuuden kanssa.

Arkkitehtuurin luominen on eräs ihmisen kaikkein vaikeimpia ja kompleksisimpia suo-

rituksia. Kohtalokkainta arkkitehtonisessa toteutuksissa on sen fyysinen konkretia ja lähes

ehdoton sidonnaisuus paikkaan. Arkkitehtuurilla on siten hyvin tooppinen, paikallisesti

määräytynyt ilmaantuminen, vaikka paikkan sitoutumattomuutta korostetaan usein ver-

kottuneen informaatiokulttuurin piirissä. Myös virtuaaliteknologian avulla luodut toiset

todellisuudet ”atopokset” voidaan liittää luontevasti tämän artikkelin teoreettiseen

kehykseen. Kokemuksellisesti virtuaaliteknkologiset elämykset ovat samanarvoisia kuin

muutkin kokemamme ilmiöt. Kyse on jonkinlaisesta liukumasta ehdottomasta materiaalin

konkretiasta immateriaaliseen ”atopiaan”. Arkkitehtoninen toteutus voi olla dynaaminen,

responsiivinen ja fleksiibeli yhdistelmä näistä tendensseistä. ja voi omata samalla

perinteisen rakennetun ympäristön tuunnuspiirteet. Myöskään rakennetun ympäristön

hahmo ei luontevasti toteutettuna ilmennä uuden teknologian siivittämää ikonografiaa.

Flash Gordonin säihkyvä teknoutopia korvautuu silloin vaikapa Star Warsin savimajoilla,

tai ympäristöllä, johon uusi teknologia on ”upotettu” huomaamattomasti.

Informaatioyhteiskunnan tuomat ”atooppiset” lisäykset eivät ole näin ymmärrettynä

poistaneet fyysisen paikan merkitystä. Paikka, topos, on tärkeä kiinnekohta maailman

kokemiselle ja ilmaantumiselle, aktualisoitumiselle, eksitentiaaliselle olemiselle ja

asumiselle.(Norberg-Schulz et al.). On kuitenkin jo ehditty esittää

utopioita

irtautumisesta materiaalisesta konkretiasta verkottuneeseen immateriaaliseen olomuotoon

(Gibson et al.), ja scifi-tuotannossa tämä on ollut suosittu aihe (esim. elokuva Matrix),

mutta biologisen ihmisen kannalta tämä ei liene mahdollista todellisessa elämässä.

Vaikka nykyiset ilmiöt ovat hämmentäviä ja outoja, on ihmisellä aina ollut luonteva tapa

soveltaa uudet vaikeasti ymmärrettävätkin asiat perinteiseen kulttuuriseen jatkumoon

(Sihvonen 1995).

Arkkitehtuurilla on siten aina voimakas tooppinen merkitys kaikissa määriteltävissä

olevissa, kiinteissä, konkreeteissa, paikallisissa ja ympäristöön sekä yhteiskuntaan

liittyvissä ilmenemismuodoissaan ja elämän turvaympäristönä. Näin voidaan tulkita

syvällisesti ihmisen eksistentiaalisen kokemistavan perusteita, ihmiselle perustavaa laatua

olevaan tapaa kokea omaa olemistaan ja suhdettaan ympäristöön. Elämänympäristö

koetaan dynaamisen prosessin avulla, jossa virtuaalisuus aktualisoituu kokemispulsseina

ajan jatkumossa ja tilallisesti hahmottuneena ilmaantumisen, läsnäolon immanentin tason

”kokemishorisontissa”. Elämälähtöisesti voidaan sanoa: ihminen on elämän näyttämöllä.

Heideggerin hengessä voidaan vielä tähän lisätä: ihminen on elämän näyttämölle

asettautuneena myötäelävänä oliona. Ja vielä tähän kirjoittajan lisäkommentti: ihminen on

elämän teatterissa, josta katsomo on poistetttu. Subjekti ei ole silloin kartesiolaisen

eetoksen mukainen ulkopuolinen tarkkailija.

Mikä on arkkitehtuurin ”atopia”, toiseus? Toiseus ilmenee vaikeasti määriteltävien,

kompleksisten ja usein heikkojenkin vaikutustekijöiden selittämättömänä ilmenemisenä,

intuitiivisesti ja usein tiedostamattomasti kulkeutuneena arkkitehtoniseeen toteutukseen.

Vaikka primääriset rakennusten ja yhdyskuntien suunnitteluperusteet ovatkin näennäisen

konkreettisia, ohjelmallisia ja tarkoin määriteltyjä, on taustalla aina jotain aikakauden

”zeitgeistin” mukaista suodattunutta määrittelemätöntä sekä henkilökohtaista että kollek-

tiivista ja myös toteutusympäristön mukaista paikallista vaikutusta. Tämän kompleksisen


vaikutuskentän välittäjänä, mediumina toimii arkkitehtuuri parhaimmillaan. Jo itse

suunnitteluprosessi on luonteeltaan intuitiivista monien tekijöiden yhteensovittamista, ja

toteutuneesta ratkaisussa ei voi siten selkeästi erotella tai analysoida tapaa, miten ratkaisu

on suunnitelman lähtökohtien ”virtualiteetista”, ”atopiasta” konkretisoitunut.

Arkkitehtuurin avulla luodaan siten kokonaisvaltainen toimintojemme näyttämö, ko-

kemamme ja tajuamamme maailman heijastuspinta, ”tooppinen” kiinnittymisvyöhyke, il-

miöiden aktualisoitumisen ja ilmaantumisen taso sekä tilallinen tapahtumahorisontti, läs-

näolon immanenssi. Samalla annetaan myös mahdollisuus toiseuden viesteihin,

vaistonvaraiseen sekä tiedostamattomaan atopian ilmaantumiseen, virtuaalisuudesta

aktualisoitumiseen arkkitehtuurin avulla, myytti-mystisesti heideggerilaisittain sanottuna

”sulkeutuneisuudesta avautumiseen”.

Tämän tutkimuksen virtuaalisuus-käsite on itse asiassa ”suuri toiseus”, ”atopos”, josta

aktualisoituu ja ilmenee sekä koko fyysinen, merkkejä ja merkityksiä sisältävä maail-

mamme että myös arkkitehtonisin keinoin muodostettu artefaktiympäristömme. Siinä tul-

kitsemme omaa olemustamme ja suhdettamme ympäristöön oman vitaalisuutemme puit-

teissa. Niinkuin aikaisemmin on todettu, ei arkkitehtonisella tilalla näin tulkittuna välttä-

mättä ole mitään erityistä fysikaalista tai biologista rajausta, törmäyspintaa tai muuta on-

tologisesti määriteltyä olemusta. Se voi ilmetä rajattomasti erilaisina ilmaantumisina ja

aktualisoitumisina virtuaalisuudesta. Me olemme läsnä tässä virtuaalisuuden aktualisoi-

tumisprosessissa kulkiessamme esimerkiksi jonkin arkkitehtonisen tilan loputtomasti

muuntuvassa, sisäkkäisten, toisiaan leikkaavien, elastisten rajausten määrittämässä ta-

pahtumaympäristössä. Tilassa voi olla merkkejä ja merkityksiä, jotka johtavat

ajatuksemme uusiin ympäristöihin ja vyöhykkeisiin, päättymättömiin uusiin maailmoihin.

Ympäristöstämme pulppuavien vihjeiden sekä omien mielikuviemme ja kokemuksiemme

mukaisina risteämishetkinä kristallisoituu hetkittäin menneisyyden, nykyisyyden ja

tulevaisuuden samanaikainen ilmeneminen. Virtuaalisuudesta aktualisoituu näin

jatkuvasti ja uuttaluovasti tilallis-ajallinen prosessi, jonka korkeatasoisuuden ja

onnistumisen mahdollistaa hyvä arkkitehtoninen toteutus omalta osaltaan.

Aistiemme kokemisrajapinnoista välittyy aina loputon määrä kytkentöjä, viitteitä ja

”madonreikiä”, linkkejä uusiin kokemistapoihin, -tapahtumiin ja -ympäristöihin. Esimer-

kiksi taideteos seinällä voi olla portti, linkki uusiin mentaalisiin näkyihin ja mielikuviin,

virtuaalisten referenssien maailmaan. Rakennuksen ikkuna avaa tilan ulos, ei pelkästään

tilan mitallisena ja määrällisenä, volyyminomaisena aukeamisena, vaan myös laadullisena

ja informatiivisena viittauksena ulkopuoliseen maailmaan ja sen ilmiöihin. Tilan kokemi-

nen ei useinkaan ole myöskään pelkästään visuaalisin viestein välittyvää. Esimerkiksi

kahvipaahtimon tuoksu kaupunkiympäristössä tai leipomisen tuoksu kotipiirissä merki-

tyksellistää ja valtaa kokemamme tilan voimakkaasti. Kaikkien aistien yhteisvaikutus on

otettava aina huomioon tilallista kokemusta määrittävänä tekijänä. Tämä tuo

arkkitehtonisen tilan käsitteelle aivan uusia määrittelyjä ja hahmottamistapoja, tilan uusia

moodeja ja olomuotoja.

Virtuaalisuuden aktualisoitumisprosessin arkkitehtoniseen hahmottumiseen voi liittyä

myös lukemattomia muitakin ilmaantumistapoja kuin selkeät ja tietoiset aistikokemukset.

Moninaiset vaikeastikin havaittavat tai hahmotettavat heikot ilmiöt, ja joskus jopa aavis-

tuksenomaisesti toisiin olomuotoihin ja modaliteetteihin viittaavat ilmiöt, vaikuttavat

myös ympäristömme kokemistapahtumaan. Näistä arkkitehtuurin ”toiseuden” mahdolli-

sista ilmitulemisista ja lukemattomien tiedostettujen ja tiedostamattomien vaikutusteki-


jöiden yhdistelmistä koostuu myös tilan ja paikan genius loci-ominaisuudet, kauneus tai

rumuus, viihtyisyys tai ankeus, sekä lukemattomat muut ominaisuudet, viestit ja merki-

tyssisällöt. Ympäristön heikkojakin viestejä, sen virtuaalisuuden aktualisoitumista koko-

naisuutena ”näkyjen ja aaveiden” avulla, tulee kuunnella ja ymmärtää.

Kun arkkitehtoniselle tilalle annetaan oikeutus olla autonominen olio kaikissa hah-

moissaan ja olomuodoissaan sekä esiintymistavoissaan, määrittyy ympäristömme aivan

uudella tavalla. Monipuolinen, moni-ilmeinen ja komplisoitu tilahahmo voi muuttaa

muotoaan, liukua eri esiintymistavoista ja moodeista, olomuodoista toiseen. Tämän se te-

kee ajan kestojen jaksottamina, kokemiskaleidoskooppimme eri asentoina, virtuaalisuu-

den mahdollisuuksista meille aina uuttaluovasti aktualisoituneena, oman vitaalisuutemme

elämäkeskeisellä tavalla, ‘tila, aika ja virtuaalisuus’- ykseyden puitteissa. Kaleidoskoopin

elementit ovat samoja , mutta eri asennoista tulee jatkuvasti uusia näkymiä ja mahdolli-

suuksia.

Näin virtuaalisuudesta ilmaantuva tilahahmo saattaa esiintyä ilman perinteisiä rajaavia

pintoja, efemeerisenä, tilapäisenä ja väistyvänä ilmiönä, mutta se saattaa hahmottua myös

kiinteämmin konkretisoituvalla substantiaalisella tavalla ja kaikilla mahdollisilla muilla-

kin tavoilla. Arkkitehtoninen artefakti-olio, tila- tai hahmokokonaisuus, on ajan differen-

tiaalien meille tajuttavissa olevien kestojen mukainen, jaksottaisesti ilmaantuvan koke-

misvuon ja ykseyden ilmenemismuoto. Sen avulla havaitsemamme maailma esiintyy eri

hahmoissa ja modaliteeteissa. Hahmotusympäristö voi olla myös selkeästi rajautuva tila-

olio, objektien rajaama määritys tai paikka, topos, mentaalinen orientaatiokehys. Me ta-

juamme näin ympärillä olevan maailman ja olioiden läsnäolon jossain aistiemme mieltä-

mässä hahmossa tai ilmaantumistavassa, vitaalin kokemistapamme organisoimana.

Elizabeth Grosz on todennut, että arkkitehtuuri on ajallistunutta tilaa: ”Arkkitehtuuri

on ymmärretty itsessään taiteena, tieteenä, tai tilan manipulaation mekaniikkana, suuri-

alaisimpana, kaikkein systemaattisimpana ja kaikkein voimakkaimpana moodina, tilalli-

sen organisaation ja muokkauksen olomuotona. Tila itsessään, kaikkein olennaisin arkki-

tehtuurin heijastus ja tuote, vaatii ja tuottaa ajan moodin, ajattomuuden tai keston”.

”Tämä on myös Derridan mukaista differenssin tila-aikaa (différance), jossa tila ajallistuu

tarkasti. Differentiaatio tilallistuu näin myös deleuziaanisilla termeillä ilmaistuna, se

erottautuu itsestään” (Grosz, 1997).

Arkkitehtuurilla on aina ajallinen ulottuvuus. Siegfried Giedionin mukaan menneisyys

ei ole kuollut, vaan on osa eksistenssiämme. Siten ymmärrämme myös Bergsonin viisau-

den: menneisyys jäytää jatkuvasti tulevaisuutta, ja kaikki riippuu siitä, miten itse kukin

lähestyy menneisyyttä (Giedion, 1967, xliii). Bergsonin mukaan menneisyys ei ole kuol-

lut, mutta se on voimatonta, jos se ei osallistu ilmiöiden aktualisoitumiseen. Menneisyy-

den läsnäolo, aktualisoituminen arkkitehtuurissa on sen voimavara. Arkkitehtuurin ajalli-

nen kerrostuma antaa ihmiselle eksistentiaalisen tukipisteen menneen, nykyisyyden ja tu-

levan mahdollisuuksien ymmärtämiseen, virtuaalisuuden täysipainoiseen aktualisoitumi-

seen.

Deleuzen elokuva-analogioita soveltaen, tilaa koettaessa ollaan ikään kuin ”koke-

miselokuvassa”. Siinä kuvien ja ruutujen, virtuaalisuuden aktualisoitumispulssin, ai-

kadifferentiaalin ilmaantumisen rytmissä, uusinnamme kokemisjatkumoamme, bergsoni-

aanis-deleuziaanisesti määritellyssä ’aika-kuvassa’ (time-image). Tämä tapahtuu kuiten-

kin siten, että ruutujen mekaaninen jatkumo ei ole automaattinen ajan kokemistapa (niin-

kuin Newton asian ymmärsi), vaan niinkuin ihminen itse sen määrittelee kokemistaval-


laan tajunnassaan koettuina kestoina (duration). Bergson laajensi duraation käsitteen kos-

kemaan ihmisen vitaalista tapaa (élan vital) kokea aikaa, ja myös mentaalisesti mitata sitä.

Bergsonin mukaan koettu tila ei myöskään ole staattinen käsite ja tapahtuman keston, du-

raation näyttämö, vaan aika ilmenee myös päinvastaisesti tilallisesti, tila ilmenee, ulottuu

ajassa, tai paremminkin ne ovat kytköksissä toisiinsa. Bergsonille tuli vaikea paradoksi ja

ongelma puhtaan teorianmuodostuksen kannalta elokuvan tila-aikasuhdetta määritel-

täessä. Hänen mielestään elokuvan tilat ovat valheellisia, koska ihmisen kokema univer-

saali tila pilkkoutuu otoksien mukaisesti. Deleuze ohitti tämän ongelman kokonaan. Hä-

nen mielestään elokuva ja sen ruutujen tuottama ilmiömaailma on puhtaasti mentaalinen

konstruktio katsojan mielessä, katsojan omien mielikuvien mukaisesti ja myös virtuaali-

sesti ”ruutujen välissä”. (Totaro 1999, 2001)

Hahmottamis- ja ilmaantumisympäristössämme on mahdollisuus myös ”atopian” miel-

tämiseen ja ymmärtämiseen, tietoisuuteen jostain toisesta modaliteetista, toiseudesta, ato-

poksesta. Antiikin ’khora’-käsite oli länsimaisen kulttuurin alkuaikojen platoninen mää-

rittely tälle toiseudelle. Tällä toiseus-käsitteellä tuntuu olevan jonkinlainen

arkkityyppinen luonne. Se toistuu eri muodoissaan myös nykyajattelijoiden teksteissä.

Khora-käsite ilmenee toistuvasti mm. Derridalla. Yhtenäistä käsitteiden määrittelyä

haittaa kuitenkin se, että merkittävät ajattelijat määrittelevät perinteisetkin käsitteet

uudelleen itse kehittämänsä kielellisen ilmaisutavan mukaisesti, usein uudelleen

nimettyinä neologismeina (vrt. Heidegger, Derrida ja Deleuze).

Fyysisen rakennuksen hahmo unissa ilmentää useiden tulkintojen mukaan ihmisen

oman sielun olomuotoa, sielun tilaa, sielun hahmoa, ”sielunmajaa”. Tämä sielunmajan

hahmo ja sen esiintyminen unissa on avain ihmisen mentaalisen tilanteen analyysiin, sie-

lun ja ruumiin terveyden ja tilan tulkintaan. Sigmund Freud ja C.G.Jung tutkivat talon ja

tietynlaisten kaupunkien hahmon esiintymistä ja merkitystä unissa (Freud, 1966, Jung,

1964, 1983, 1989). Tämä unissa esiintynyt talo eri kerroksineen kuvaa sielumme hahmoa,

sielunmajaamme, ja sen kulloistakin tilaa joskus dramaattisellakin tavalla. Talo voi

unessa palaa tai tuhoutua, mikä merkitsee hyvin vakavaa kriisiä. Freud ja Jung pitivät

aina merkityksellisenä unia, jossa ollaan näissä sielunmajoissa. Siellä tapahtuvat asiat

ilmentävät, tämän tutkimuksen termejä käyttäen, virtuaalisen sielumme tilaa, joka

aktualisoituu unissamme ja joka usein muistuu myös valvetilassa.

Virtuaalisuus tulee ymmärtää meitä ympäröiväksi ’mahdollisuuksien pilveksi’, ’virtu-

aalisuuden plasmaksi’. Siitä saattaa aktualisoitua hahmoja ja ominaisuuksia, metafyysisiä

entiteettejä. Näitä ilmenemismuotoja voidaan kutsua ’virtuaalisiksi aaveiksi’ (Eric Oger,

1997). Virtuaalisilla aaveilla voi olla jopa substanssinomaista materiaalista ja tajuttavaa

olemusta siinä moodissa, olomuodossa, jossa ne ilmenevät meille. Einsteinin geometris-

fysikaalista maailmankäsitystä kritistoinut kvanttimekaniikan kehittäjä Niels Bohr on

osoittanut, että esimerkiksi hiukkasfysiikan mikrokosmoksessa aineella ja alkeishiukka-

silla on erilaisia esiintymismoodeja, olomuotoja ja esiintymistapoja. Tästä analogisesti

jatkaen, virtuaalisen pilvestä hahmottuneet aaveenomaiset esiintulemisen ja ilmentymät

eivät aktualisoidu meille aina konkreettisissa tuntemissamme muodoissa tai modalitee-

teissa. Pysyäksemme kuitenkin tavanomaisen tieteellisen diskurssin piirissä jättäkäämme

nämä virtuaaliset aaveet, epäkonkreettiset, efemeeriset, häilyvät ja tilapäiset hahmot

tämän tarkastelun ulkopuolelle. Immanuel Kant sanoi tähän yhteyteen sopivasti, että

jotain selvittämätöntä aina saa jättääkin tieteen ulkopuolelle (tarkoittaen oman aikansa

uskonnollisia ja ”uskomuksellisia” käsitteitä).


Tämän artikkelin erityisteeman, arkkitehtuurin, kannalta virtuaaliset aaveet ovat

mielenkiintoisia. Arkkitehtonisen tilan rajauksia ja entiteettejä ei voi koskaan ymmärtää

tyhjiksi ja sisällöttömiksi. Tilalliset ilmentymät ovat ’tila-aaveita’, joilla on usein selkeä

hahmo, merkitys ja viesti, mutta ei useinkaan ymmärrettävää moodia tai olomuotoa, eikä

perinteistä materiaalista substanssia tai muotoa. Aristoteelisessä mielessä tila ja avaruus

ovat aina täynnä jotakin metafyysistä tai fyysisesti ilmenevää substanssia. Toista äärim-

mäisyyttä edustaa platonis-kartesiolainen tyhjän, geometrisesti rajatun ideaalitilan käsite,

joka on ollut modernisminkin tilakäsityksen perusteena.

Tämän artikkelin lähtökohta ja perusteema, virtuaalisuus, on laajasti ottaen se toiseus,

josta arkielämämme aktualisoituu ilmitulemisen, läsnäolon immanentille tasolle. Näin

tulkittuna myös arkkitehtoniset ratkaisut ja tilalliset kokonaisuudet ovat on kiinnitys- ja

heijastuspintoja, ilmitulemisen, läsnäolon immanentille tasolle, missä virtuaalisuuden toi-

seus ilmaantuu ajan vuossa kaikissa eri muodoissaan ja modaliteeteissaan, dynaamisen

kokemamme ympärstön topoksissa ja sijoittumisnoodeissa.

Virtuaalisuuden käsitteen, arkkitehtuuriin kohdennetun Tila ja aika, virtuaalisuus-

ykseyden avulla tulkittuna, elämisympäristö koetaan jatkuvassa liikkeessä ja muutoksen

prosessina, niinkuin modernistisenkin määritelmän mukaan, mutta laajemmassa ja syväl-

lisemmässä merkityksessä.

Nykyinen urbaani ympäristö on perusluonteeltaan dynaamista, kompleksista, muuntu-

vaa ja täynnä liikettä. Se on moni-ilmeistä, joustavaa ja jatkuvasti muotoaan muuttavaa,

muutosta olomuodoista ja moodeista toiseen, rakenteiden konkretiasta ilmiöiden immate-

riaalisuuteen ja kaikkeen fleksiibeliin muuttuvuuteen ja responsiivisuuteen, ihmiskunnan

nykyisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Verkottuneessa tieto- ja informaatioyhteiskunnassa

korostuu myös dynaaminen liikkuvuus, eikä edellytetä sitoutumista tiettyyn ympäristöön,

ei fyysisesti eikä mentaalisesti.

Tästä huolimatta ihminen tarvitsee kuitenkin biologisen elämisensä ympäristöksi paik-

koja, topoksia, noodeja ja myös mentaalisen eksistenssinsä kiinnityspisteiksi ympäristöön

kohdentuneita ”kotiympäristöjä” ja ”sielun majoja”. Silloin ympäristö aktualisoituu ihmi-

selle parhaimmin ja korkeatasoisimmin, myös hyvän myötäelävän arkkitehtonisen suun-

nittelun ja toteutuksien avulla, kaikessa rikkaudessaan ja monipuolisuudessaan. Näin sa-

malla mahdollistetaan eksitentiaalisen olemisemme tukipisteet nykyisyydessä, ajallisen

syvyys ja tulevaisuuden mahdollisuudet.

Voidaan päätyä siihen, että ’tila, aika ja virtuaalisuus’-ykseyden puitteissa on mahdol-

lisuus ymmärtää nykyajan ilmiöitä ja haasteita, ja löytää käytännön soveltamismahdolli-

suuksia entistä paremman elinympäristön luomisessa, ympäristön suunnittelussa ja ra-

kentamisen konkretiassa. Arkkitehtuurin keinoin voidaan löytää uusia mahdollisuuksia ja

ratkaisuja, etsiä uusia hahmoja rakentamisen toteutuksiin. Arkkitehtonisen artefaktin, ti-

lan, paikan ja rakennetun ympäristön olemusta tulisi etsiä uudenlaisen laajan ja syvällisen

tarkastelun avulla. Arkkitehtuurin ’tila, aika ja virtuaalisuus’-ykseyden puitteissa on mah-

dollisuus ymmärtää nykyajan ilmiöitä ja haasteita, sekä myös niiden kytkeytymistä länsi-

maisen kulttuurin jatkumoon, ja löytää käytännön soveltamismahdollisuuksia

terveemmän elinympäristön luomisessa.


Avainhenkilöitä, -sanoja ja -käsitteitä:


-Aristoteles, liike, teleologia ja ’potentiaalinen-mahdollinen’-käsiteyhteys

-Descartes, subjekti-objektikysymys, abstrakti ideaalitila

-Leibniz, luonnonjärjestelmän sielutus, monadit

-Bergson, élan vital, kokemuksellisen ajan kesto, duraatio

-Heidegger, dasein, nelijako (Vierteil), asuminen (wohnen)

-Wittgenstein, myöhäisempi Descartes-kritiikki, teknologian mahdollisuudet ja rajoi

tukset

-Derrida, dekonstruktio, differenssi

-Giedion, Lynch, Langer, Frampton, topos-kysymys, paikan merkitysten korosta-

minen, modernismin kritiikki

-Norberg-Schulz, genius-loci, eksistentiaalinen paikka, tila ja asuminen

-Deleuze, elokuvan ’time-image’, virtuaalisen teoria, ’virtuaalinen-aktuaalinen’-käsite-

yhteys


Lähteet:


Artikkeli perustuu Tapani Launiksen arkkitehtuuritutkimukseen kuuluvaan väitöskir-

jaan ’Tila, aika ja virtuaalisuus, arkkitehtuurin uudet käsitteet, työvälineet ja esittämista-

vat, esimerkkinä rakennetun ympäristön digitaalinen mallintamiskoe’, ’Space, time and

the virtual, new scientific, practical and representational methods for architecture, a

digital modelling experiment of the built environment’ . Väitöskirja on julkaistu

painettuna sekä myös e-kirjana Tampereen teknillisen yliopiston julkaisusarjassa v.2006.


Artikkelin suomennokset ovat kirjoittajan tekemiä, ellei suomentajaa erikseen mainita.


Väitöskirjan tekstissä ovat tarkennetut kirjallisuus tms. lähteet kohdennettu

lähdeluettelon julkaisujen, ko. käännösten tai painosten sivunumeroinnin mukaisesti.

Tekstissä viitataan myös eräiden avainhenkilöiden tuotantoon, joidenka työn ja artikkelin

kannalta tärkeitä esimerkkiteoksia on koottu lähdeluetteloon.


Alliez, Eric,

-1997, The Virtual Deleuze, ANY, Architecture New York, 19/20, New York: Anyone

Corporation

-1998, Sur la philosophie de Gilles Deleuze: une entrée en matiere, Rue Descartes No 20:

Gilles Deleuze, immanance et vie


Aquinas, Saint Thomas 1267-73, Summa Theologiae, esim. Amazon.com


Aristoteles,

-1990, Metaphysica, suomenkielinen laitos Metafysiikka, Helsinki: Gaudeamus

-1990, De Caelo, suom. Taivaasta , Helsinki: Gaudeamus

-1992, Physica, suom. Fysiikka, Jyväskylä: Gaudeamus

-2006, De Anima, suom. Sielusta, Helsinki : Gaudeamus


Bergson, Henri,

-1910, Time and Free Will: An Essay on the Immediate Data of Consciousness, käännös

F.L. Pogson, MA London: George Allen and Unwin

-1911, Matter and Memory, engl. käännös: Nancy Margaret Paul and W. Scott Palmer,

London: George Allen and Unwin


Chatelet, Gilles 1997, Virtuality: Plastic and Offensive, ANY, Architecture New York,

19/20, New York: Anyone Corporation


Le Corbusier,

-1923, Vers une Architecture, (Towards a New Architecture, uusintap. 1989, London:

Buttenvorth International), Uutta arkkitehtuuria kohti, käänt. Esa Piironen, Teknillinen

korkeakoulu, Arkkitehtiosasto, Rakennussuunnittelun laitos, Julkaisu A47, 1980, Espoo:

Teknillinen korkeakoulu

-1910-1965, Oeuvre complete, 7 osaa, (1937-57, Zurich)


Deleuze, Gilles,

-1966, Le Bergsonisme, Paris : Presses universitaires de France

-1968, 1994 (engl.), Difference et repetition, Paris : Presses universitaires de France

-1980, Deleuze, Gilles & Guattari, Felix, Mille plateaux, Capitalisme et schizo-

phrenie, Paris: Editions de minuit, 1987, A Thousand Plateaus, London

-1986, Cinema 1: The Movement-Image, käännös Hugh Tomlinson and Barbara

Habberjam, 1983, London: The Athlone Press

-1989, Cinema 2: The Time-Image, käännös Hugh Tomlinson and Robert Galeta, London:

The Athlone Press

-1990, Pourparlers, (engl.) Negotiations 1972-1990, 1995, 1997, New York:

Columbia University Press

-1993, Deleuze, Gilles; Hardt, Michael, An Apprenticeship in Philosophy, London: UCL

Press

-1997, The Actual and the Virtual, ANY, Architecture New York, 19/20, New York:

Anyone Corporation


Derrida, Jacques,

-1967, De la grammatologie, (Of Grammatology, käännös Gayatri Chakravorty Spivak,

1976)

-1967, 1978, L'Écriture et la différence, (Writing and Difference, käännös Alan Bass,

1978)

-1972a, La Dissémination, (Dissemination, käännös Barbara Johnson, 1981)

-1972b, 1988, Positions, keskusteluja Henri Ronsen, Julia Kristevan, Jean-Louis

Houdebinen ja Guy Scarpettan kanssa, Pariisi: Les editions de Minuit, (Suomenkielisen

laitoksen suomentanut Outi Pasanen, 1988, Helsinki: Oy Gaudeamus Ab

-1982, Différance, käännös Alan Bass, Margins of Philosophy, Chicago: University of

Chicago Press

-1987, De l'esprit: Heidegger et la question, (Of Spirit: Heidegger and the Question,

käännös Geoffrey Bennington and Rachel Bowlby, 1989)

-1990, A Derrida Reader: Between the Blinds, toim. Peggy Kamuf

-1992, Acts of Literature. London: Routledge

-1994, The Deconstruction of Actuality, Radical Philosophy, vol. 68, 29

-1995, Points… Interviews, 1974-1994, Stanford: Stanford University Press


Descartes, René,

-1644 (lat.) 1647 (ransk.), Principia philosophiae

-2001, Teokset I. Yksityisiä ajatelmia. Järjen käyttöohjeet. Metodin esitys ja

Optiikka. Kirjeitä 1619-1640. Helsinki: Gaudeamus

.-2002, Teokset II. Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta. Kirjeitä 1640-1641. Helsinki:

Gaudeamus

-2003, Teokset III. Filosofian periaatteet. Totuuden tutkimus luontaisella valolla.

Huomautuksia erääseen ohjelmajulistukseen. Kirjeitä. Helsinki: Gaudeamus

-2005, Teokset IV. Sielun liikutukset. Ihmisruumiin kuvaus. Anatomisia katkelmia.

Kirjeitä. Helsinki: Gaudeamus


Foucault, Michel,

-1969, The Archaeology of Knowledge (engl.), 1989, London: Routledge

-1983,This is Not a Pipe, trans. J. Harkness, Berkeley and Los Angeles: Univer- sity of

California Press

-1986, A Critical Reader, Blackwell

-1970, The Order of Things: An Archaelogy of the Human Sciences, New York:

Pantheon Books, 1970, London, Tavistock/ Routledge


Frampton, Kenneth,

-1974,On Reading Heidegger, Oppositions

-1980, (viitteet 1987 painokseen), Modern Architecture. A Critical History, London:

Thames and Hudson

-1985,Towards a Critical Regionalism: Six Points for an Architecture of Resistance, In H.

Foster (Ed.), The Anti-Aesthetic Essays on Postmodern Culture, Washington: Bay Press

-1989, "Kriittisestä regionalismista", teoksessa ’Modernismi-historismi’, R. Nikula

(toim.), Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo, Rakennuskirja Oy


Freud, Sigmund 1966, Standard Edition of the Complete Psychological Works of

Sigmund Freud, toim. & käännös James Strachey, London: Hogarth Press


Gibson, William,

-1984, Neuromancer, New York: Ace Books, suom. 1994, Neurovelho, Juva: WSOY

-1986, Count Zero, New York: Ace Books


Giedion, Sigfried,

-1941, Space, Time and Architecture, The Growth of a New Tradition, (painokset 1941;

1961, London: Seeker and Warburg; viitteet 5.painokseen, 1967; 1974, Cambridge, Mas-

sachusetts: Harvard University Press

-1958, Architecture You and Me, The Diary of a Development, Cambridge, Mas-

sachusetts: Harvard University Press


Grosz, Elizabeth 1997, The Future of Space: Toward an Architecture of Invention, ANY,

Architecture New York, 19/20, New York: Anyone Corporation


Haavio, Martti:

-1942, Suomalaiset kodinhaltiat, Porvoo

-1955, Kansanrunojen maailmanselitys, Helsinki

-1959, Karjalan jumalat, Porvoo

-1967, Suomalainen mytologia, Porvoo


Harries, Karsten,

-1983 (uusintap.1993), Thoughts on a Non-Arbitrary Architecture, D. Seamon (toim.),

Dwelling, Seeing, and Designing,Toward a Phenomenological Ecology, Albany, State

University of New York Press

-1984, Space, Place and Ethos: Reflection on the Ethical Function of Architecture,

Artibus et historiae, 9/1984

-1985a, The Ethical Function of Architecture, D. Ihde; H.J. Silverman (toim.), Descrip-

tions. Albany, State University of New York Press

-1985b, Modernity's Bad Conscience, AA Files 10, London

-1988a, Representation and Re-presentation in Architecture, Via 9/1988a

-1988b, The Voices of Space, Center, A Journal for Architecture in America voi 4/1988b

-1992, Context, Confrontation, Folly, Perspecta 27, 1992

-1994, Philosophy and Architectural Education, Arkkitehtuurin tutkijankoulutus ja

tutkimus1990-luvulla. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston julkaisuja, 1994/6,

Espoo


Harva, Uno 1959, Suomalaisten muinaisusko, Porvoo: WSOY


Heidegger, Martin,

-1927, Sein und Zeit, (Being and Time), painos 1962, San Francisco: HarperSan-

Francisco), 1963, (Sein und Zeit), Tübingen

-1950, Der Ursprung des Kunstwerkes, (1992, Stuttgart: Reclam), Taideteoksen alkuperä,

1995, käänt. Hannu Sivenius, Helsinki: Kustannusoskeyhtiö Taide

-1954, Vorträge und Aufsätze, essee Bauen, Wohnen, Denken, (1990; ranskankielinen

käännös A. Preau, Essais et Conferences Paris: Gallimard, 1958)

-1959, Unterwegs zur Sprache, painos 1965 (alkup. 1959), Tübingen: Verlag Gunter

Neske Pfüllingen

-1964, The Origin of the Work of Art, (käänn. Albert Hofstadter) Philosophies of Art and

Beauty, Hofstadter, Albert and Kuhns, Richard (toim.), Chicago: The University of Chi-

cago Press

-1969, Die Kunst und der Raum - L'art et I'espace, St Gallen: Erker-Verlag

-1986, The Basic Question of Being as Such in Heidegger Studies, Etema International

-1989, Beiträge zur Philosophie (Vom Ereignis), Frankfurt am Main: Klosterman

-1971, Poetry, Language, Thought, New York: Harper & Row


-1977, Basic Writings, New York: Harper & Row


Heim, Michael 1993, Virtuaalitodellisuuden metafysiikka, suomennettu artikkeli kirjassa:

Erkki Huhtamo (toim.), 1995, Virtuaalisuuden arkeologia, virtuaalimatkailijan uusi

käsikirja, Rovaniemi: Lapin yliopisto, Taiteiden tiedekunta, Julkaisusarja D


Hume, David 1739, A Treatise of Human Nature, toim. L.A. Selby-Bigge, 1888, Oxford:

Clarendon Press


Jung, C.G.,

-1964, Man and His symbols, New York: Doubleday and Co

-1983, The Collected Works of Carl G. Jung, Princeton University Press

-1989, Memories, Dreams, Reflections, Vintage Books


Kauppinen, Jari,

-1998, Etiikka kauhun tilana. Derrida Blanchot’n ja Levinasin välissä, teoksessa Etiikka

ja estetiikka, Gaudeamus

-2000, Atopologies of Derrida, Philosophy, Law and Literature, Helsinki: Helsingin

yliopisto


Kusch, Martin 1991, Foucault’s Strata and Fields an Investigation into Archeological

and Geneological Science Studies, Dordrecht, Boston, London: Kluwer Academic Pub-

lishers; Suomenkielinen käännös 1993, Tiedon kentät ja kerrostumat- Michel Foucault’n

tieteentutkimuksen lähtökohdat, Oulu: Kustannus Pohjoinen


Langer, Susanne K, 1953, Feeling and form, 1963, London: Routledge & Kegan Paul

Limited


Leibniz, Gottfried 1714, Monadologie


Lorenzer, Alfred,

-1972, Zur Begründung einer materialistischen Sozialisationstheorie, Frankfurt am Main:

Suhrkamp

-2002, Die Sprache, der Sinn, das Unbewußte, Psychoanalytisches Grundverständnis und

Neurowissenschaften, Stuttgart: Klett-Cotta Verlag


Lynch, Kevin,

-1960, The Image of the City, Cambridge, Mass.

-1962, Site Planning, Cambridge, 1982, Massachusetts ja Lontoo: The M.I.T. Press

-1981, A Theory of Good City Form, Cambridge, Mass.


Merleau-Ponty, M. 1962 (1945), Phenomenology of Perception, käännös C. Smith, 1974,

London: Routledge & Kegan Paul


Morphy, Howard 1998, Aboriginal Art, London: Phaidon Press Limited


Morris, A.E.J. 1982, History of Urban Form Before the Industrial Revolutions, London:

Longman Group Ltd.


Mumford, Lewis 1961, The City in History, New York: Harcourt Brace Javanovich; 1968,

London: Seeker and Warburg


Norberg-Schulz, Christian,

-1974, (1980b), Meaning in Western Architecture, London: Studio Vista LondonCassells

Ltd, (uusintap. 1980, New York: Rizzoli)

-1975, The Dwelling and the Modern Movement, Lotus 9 (Febbraio 1975). (La casa e il

movimento moderno).

-1979, Kahn, Heidegger and the Language of Architecture, Oppositions 18

-1980a, Genius Loci, towards a Phenomenology of Architecture, London: Academy Edi-

tions

-1985, The Concept of Dwelling. On the Way to a Figurative Architecture, New York:

Electa/Rizzoli

-1988a, Architecture: Meaning and Place. Selected Essays, New York: Electa/Rizzoli

-1988b, Roots of Modern Architecture, Tokyo: A.D.A. Edita

-1991, The Language of Architecture, Datutop No 14 May 199, Tampere


Oger, Eric 1997, Mirrors, Ghosts and Open Zones: Virtuality in Bergson’s Philosophy,

ANY, Architecture New York, 19/20, New York: Anyone Corporation


Paulaharju, Samuli:

Matkakertomuksia Suomesta, I-XIX, vuosilta 1908-1943.


Rajchman, John 1997, Artifice in an Ersatz World, ANY, Architecture New York, 19/20,

New York: Anyone Corporation


Sihvonen, Jukka 1995, VT ja täydellisen kokemisen unelmat, artikkeli kirjassa: Erkki

Huhtamo (toim.), Virtuaalisuuden arkeologia, virtuaalimatkailijan uusi käsikirja,

Rovaniemi: Lapin yliopisto, Taiteiden tiedekunta, Julkaisusarja D


Siikala, Anna.Leena 1992, Suomalainen shamanismi, SKS


Totaro, Donato,

-1999, Gilles Deleuze's Bergsonian Film Project, Off Screen Essays,

donato@offscreen.com

-2001, Time, Bergson, and the Cinematographical Mechanism, Off Screen Essays,

donato@offscreen.com


1 kommentti:

  1. Lokakuun lopussa 1915 lähti suomalainen lähetystö Tukholmaan: senaattori Otto Stenroth, Samuli Sario, A. H. Saastamoinen ja Axel Lille. Aaro Pakaslahti kertoo tästä teoksessaan Suomen politiikka maailmansodassa. Ruotsin valtakunnanmarsalkka kreivi Douglas vaati Suomelta Pohjois-Suomea (Kemijoki rajaksi) ja tarjosi korvaukseksi "niin suuren osan Venäjän Karjalaa kuin se haluaisi."

    Suomalaisten lähetystö ei kuitenkaan halunnut luovuttaa Pohjois-Suomea, mitä Ruotsi yritti anastaa vielä 1918.

    lyyxem.freehostia.com/teljo.htm


    "Presidentti Relander kaatui ruotsalaismielisyyteensä kuusi vuotta sitten [1931]. Olin mukana siinä kokouksessa, jossa maalaisliitto päätti olla asettamatta presidentti Relanderia uudelleen presidenttiehdokkaaksi. Ja se tapahtui juuri hänen ruotsalaisystävällisen politiikkansa takia."

    "Presidentti Svinhufvud ei kaatunut yksin ruotsalaisystävälliseen politiikkaansa, mutta se kuitenkin hyvin oleellisesti edisti hänen kukistumistaan."

    - Veikko Heiskanen, kansanedustaja (ml), professori

    lyyxem.freehostia.com/1930.htm


    Vuonna 1905 yleistä äänioikeutta vastusti "Huusis"-lehti. Linkissä Tuulispään pilapiirros.


    Piikkilangalla aidattu koulu Espoossa talvella 1908

    Vähävaraisten torpparien ja muonamiehien ponnistuksilla syntyi Luukkaan eli Luukin kansakoulu vuonna 1906. Jouluna 1907 C.G. Avellan teetti koulurakennuksen ympärille piikkilanka-aidan sekä karkoitti kevätlukukauden alussa kouluun pyrkivät lapset pois.

    kemts.freehostia.com/1900-alku.htm

    VastaaPoista

Kirjoita kommentti tähän tekstiin.


- Et sä nyt jo tajua
- Kukahan tässä nyt ei varsinaisesti tajua
Piirros: Juha Olavinen

Pääsiäissaaren viimeinen palmu

Olen usein kysynyt itseltäni: "mitä viimeistä palmupuuta kaatanut pääsiäissaarelainen sanoi?" Sanoiko hän nykyajan metsurin tapaan: "työpaikkoja, ei puita!"? Vai: "teknologia ratkaisee ongelmamme, ei pelkoa, löydämme puulle korvaavan materiaalin"? Vai: "ei ole todisteita siitä, ettei jossakin muualla saarellamme olisi vielä palmuja. Tarvitsemme lisää tutkimusta. Ehdottamanne puunkaatorajoitus on ennenaikainen ja perustuu pelonlietsomiseen"?

- Jared Diamond: Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä? Terra Cognita 2005