Kuva: I.
K. Inha, Muhos, Kirkon seutu, kuvausajaksi arvioitu vuosi 1895, Suomen
valokuvataiteen museo.
Kirjoitan tätä tekstiä katsellen I. K. Inhan (1865-1930)
arviolta vuonna 1895 ottamaa valokuvaa, jossa kaksi ihmistä katselee tyyntä
vesimaisemaa Muhoksella.
Asennettani ohjailevat ranskalaisen tieteenfilosofin ja
fenomenologin Gaston Bachelardin (1882–1962)tekstit. Bachelard tutkii
runoutta ja ihmisen kuvittelua. Häntä voisi kutsua unelmoinnin ja uneksinnan
filosofiksi, joka uskoo että kuvittelun kyky on ihmiselle elintärkeä. En siis esitä
oletuksia valokuvaajan mahdollisista intentioista tämän valokuvan kohdalla,
vaan luen Bachelardin mietteitä; aluksi mielikuviamme ja kuvitteluamme koskevia
ajatuksia.
Inhan valokuvassa vallitsee kesäisen keskipäivän autuas tyven.
Sen katselu on minulle poeettisen kuvan kajahtelevaa
(retentissement)
kokemista. Vaikka tällä sanalla viitataan erityisesti runouden nostattamiin
mielikuviin, myös valokuvan kohdalla voi erottaa tällaisen kajahtelevan
katselun. Tarkemmin: kajahtelu on runouden sanomista, omaksi ottamista. Se saa
aikaan käänteen runoa lukevan (kuvaa katsovan) olemisessa; vaikuttaa siltä kuin
runo (kuva) syntyisi myös hänessä ja hänen mielessään.
Muhoksen järvimaiseman äärellä heittäydyn kuvan vietäväksi
ja voin tuntea näkymän runollisuuden kohoavan itsessäni esteettä,
lapsenmielisesti. Tätäkö Bachlard tarkoittaa korostaessaan, että poeettisesti
koskettavan (mieli)kuvan kohdalla kajahtelu tapahtuu heti kuvan
ensikohtaamisessa? Ennen kuin ehdin miettiä lukemaani/näkemääni, näky on jo koskettanut
mieleni syvyyksiä.
Veden pehmeä
kielioppi
Bachelard kutsuu vettä täydelliseksi
runoudeksi. Se on elementti, joka voi nukkua ja yhä säilyttää kauneutensa – seisahtua,
mutta samalla kuvastaa koko ympäristöään.
Hän kuvailee vesielementtiä lähtökohtinaan erityisesti antiikin elementtiteoriat
ja jungilainen psykoanalyysi ja päätyy jäsentämään veden kolme arkkityyppistä
olomuotoa: villi ja raivoisa, tyyni ja unelmoiva sekä melankolinen ja kuolemaan
kutsuva vesi.
Palaan Inhan valokuvassa yhä uudelleen tyynen
veden pintaan ja siihen heijastuvaan taivaan peilikuvaan – kahden maailman, veden
ja ilman, ihmeelliseen rinnakkaiseloon. Niiden liitosta syntyy kuulaan veden
monimerkityksellisyys. Luen Bachelardia:
”Vesielementti näyttää kantavan
mielikuvissa yli ajan ja paikan ja sulauttavan muistot nyt-hetkeen.
Yhdistämällä asioita keskenään vesi auttaa mielikuvitustamme ymmärtämään elämää
ympärillämme. Se luo eräänlaisen kieliopin, jatkuvan linkityksen ja kuvien
pehmeän liikkeen, joka vapauttaa uneksinnan kohteensa kahleista.”
Ajatus veden sulauttavasta ja yhdistävästä
pehmeydestä selittää niitä mielikuvia, jotka valokuvan maisema ja rannalla
olevat hahmot nostattavat. Omat kesäiset järvenrantamuistoni kuroutuvat yhdeksi
ja samaksi mielikuvaksi. Kuin katselisin hiljaisuuden kuvaa; omaa, sisäistä ja salaista elämänlähdettä, silmin näkemättömän ilmentymää.
”Veden heijastuksen erityisyys on kyky joka
hetki muuttua, himmetä tai kadottaa veden toistama kuva. Tyyntä pintaa
katsellessa koemme yhtälailla veden syvyyden kuin sen muuntuvuuden, ja jossain
tilanteissa meille tulee varmemmaksi veden aineellisuus, sen kaiken yhdistävä
ja sulattava olemus.”
Filosofin asenne ja aineellisuus
Valokuvan sommitteluun liittyy jotain outoa
ja häiritsevää. Maisemaan syventyvät ihmiset rajautuvat aivan kuvan alalaitaan.
Etuosan ja taustalla aukeavan näkymän suhde vaikuttaa lähes rakennetulta. Järvimaisema
voisi olla vain kaksiulotteinen kuva, jonka ääreen ihmiset ovat pysähtyneet. Se
voisi myös olla ikkunanäkymä, josta filosofi tarkkailee maailmaa ihmetellen ja
pohtien.
Istuvan hahmon keskittynyt olemus voisi kuvastaa
fenomenologista asennetta, jossa
ihminen tavoittelee näkemisen avulla ilmenevän jäsentämistä, nähdyn olemusta.
Kun taas maassa rantamännyn siimeksessä makoileva hahmo edustaisi luonnollista asennetta. Hänestä välittyy
immerssiivinen, järvimaisemaan ja sen rannan maankamaraan uppoutunut kokija. (Tällainen
lepäily luonnon helmassa oli yleistä juuri 1800-luvun lopun säätyläisten
luontoretkillä, sen uskottiin rauhoittavan teollisen murroksen keskellä
ärtyneitä hermoja.)
Jos hyväksyy ajatusleikin kuvassa
oleilevien ihmisten rooleista, voi jatkaa eteenpäin: filosofin hahmo ottaa
etäisyyttä, kohottautuu ylös sammaleelta katsomaan näkemäänsä. Hän pyrkii
irrottautumaan arkisista ja totutuista tarkastelutavoista ja haluaa löytää
varsinaisen ajattelun kyvyn. Siihen häntä johdattaa veden luonto ja sen arvotukselliset
ja jatkuvasti muuntuvat olemisen tavat.
Minulle tulee tärkeäksi kuvaa katsoessani tieto
siitä, ettei järvimaisema ole vain kuva. Se on rannalle pysähtyneille ihmisille
ääniä, tuoksuja ja käsin kosketeltavaa – vettä, ilmaa ja maata. Tämän tiedon voi
ajatella edesauttavan rannalla viipyvän filosofista asennetta. Aineen
herättäminä ajatteluun tulee painokkuutta ja perusteellisuutta.
Bachelard kritisoi länsimaista tapaa
vähätellä aineen merkitystä ja ohittaa sen erityisominaisuudet ja sen tarjoamat
mahdollisuudet kohteen syvälliseen tarkasteluun. Esteettisessä arvioinnissa
vallitsee usein muodon ylivalta, vaikka aineen erilaisia ilmentymismuotoja
ymmärtämällä voimme syventää ja kohottaa kokemustamme.
Bachelard selventää näkemystään erottelemalla
kuvittelumme kahteen toisiaan täydentävään, muodon ja aineen,
mielikuvitukseen / kuvitteluun. Muodon kautta käsitteellistämme, analysoimme ja
katselemme. Aineella on oma tärkeä painoarvonsa – sillä on sydän. Veden elementin
havaitseminen on kokonaisvaltaista: silmä nimeää sen, mutta vain koskettaen
voimme tunnistaa sen.
Filosofi kuvassa ei vain katsele näkyä, hän on maailmassa, keskellä näkemäänsä. Hänellä
on mahdollisuus olla läsnä nyt-hetkessä kokonaisena.
Veden luonto avautuu hänelle monena, niin ajattelun kuin ruumiin ja aistien
välityksellä. Kun taas minut, valokuvan
katsojana, on heitetty muistojeni ja tietojeni varaan. Vailla niitä en välttämättä
tunnistaisi kuvan tapahtumaa. Näin päädyn jälleen näkemään kuvan toisin: filosofi katselee nyt järven kaksiulotteista
kuvaa.
Muhoksen maisema oikuttelee optisen harhakuvan tavoin ja
tarjoaa mahdollisuuden kuvankatsomisen luonnollisesta asenteesta
irrottautumiseen. Se auttaa hylkäämään hetkeksi tavanomaisen ajattelun ja
muistot kokemuksista sekä tiedon kuvasta. Valokuva on kuin vesi itsessään,
arvoituksellinen ja muuntuva. Se ravistelee mukavasti havaitsemistapojani.
Kirjallisuusvinkkejä:
Bachelard, Gaston,
1983. Water and dreams. The Pegasus Foundation. Dallas.
Bachelard, Gaston,
1990. Fragments of a Poetics of Fire. The Dallas Institute Publication, Dallas.
Bachelard, Gaston, 1999 (1942). Water and Dreams. An Essay On the Imagination
of Matter. Käännös Edith R. Farrell. The Bachelard Translations. The Pegasus
Foundation. The Dallas Institute of Humanities and Culture. Dallas.
Bachelard, Gaston,
2003 (1957). Tilan poetiikka. Suom. ja esipuhe Tarja Roinila. Nemo, Helsinki.
Himanka, Juha, 2000.
Phenomenology and reduction. University of Helsinki. The Department of
Philosophy. Vantaa.
Kimmo Jylhämö, 1995. Edmund
Husserl ja
fenomenologian idea. Edmund Husserl, Fenomenologian idea: viisi luentoa.
Helsinki: Lokikirjat. Niin et näin 2/96,
132 s.